IRC-Galleria

Elämme marraskuun puoliväliä, joka paikassa puhutaan joulusta. Mitä toivot joululahjaksi kysytään. Onhan se kaunista, että ihmiset rakastavat toisiaan ja sen osoituksena ostavat lahjoja toisilleen. Ajatus onnellisesta perheestä yhdessä, ilman kiirettä ja kireyttä, se on kaunis ajatus.

Mutta miksi ihmeessä ihmiset joulun jälkeen kyselevät toisiltaan "mitä sait lahjaksi". Kiinnostaako ihmisiä oikeasti toisten lahjat. Eikö sopivampi kysymys kuuluisi "miten joulusi sujui". Itse ajattelen, että lahja osoitetaan henkilökohtaisesti jollekin, jokin persoonallinen kyseisten ihmisten suhdetta kuvaava asia.
Ehkä minua tosiaan vaivaa liikaa ajatus materialismista ja pinnallisuudesta.

Joulu on jotenkin vaikea aika. Ennen joulua mietitään kenelle laitetaan joulukortti. "Kalevi-serkku ei laittanut viime vuonna korttia meille, sillä on ilmeisesti jotakin meitä vastaan. Tänä vuonna emme laita hänelle korttia. Kaivetaanpa lista esiin ketkä muistivat meitä viime vuonna ja laitetaan heille kortti tänä vuonna."
En tiedä yhtään vielä tulenko laittamaan kortteja kenellekään. Jos sitä kysytään minulta nyt, marraskuun puolivälissä, voin vastata, että "ei, en laita kortteja". Jos jotain teen, haluan todella oikeasti tehdä sen ajatuksen kanssa. Jos sydämeni itkee, en voi toivottaa "iloista joulua ja tonttu-ukkojen tanssia". Se ei tarkoita ettenkö haluaisi sitä muille, mutta niiden sanojen sanominen ei ole helppoa.

Joulu pelottaa minua, kyllä, sen takia en haluaisi sitä ajatellakaan. En pelkää joulua itseni takia, mutta läheisteni suru sattuu minuun voimakkaasti. Nyt tänä vuonna toivon joulurauhaa kaikille, enemmän kuin koskaan. Ja toivon sen rauhan löytävän paikkansa jokaisen sydämestä. "Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen, taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen..."

Varmasti joulunaika saa sydämemme itkemään ikävää, haluamme Rainerin luoksemme. Mutta nyt, vaikka olisimme eri maassa, meillä jokaisella on mahdollisuus saada Rainer luoksemme. Puhutaan jouluntai'asta. Ja toivon sen liittyvän nyt Raineriin.

Kesä-heinäkuussa kuvattiin koira-dvd, johon pyydettiin esiintymään myöskin meidän koiria. Niinpä siinä vain kävi, että kun kesäkuussa Riikka koitti yhtenä iltana pakata tavaroita risteilyä silmällä pitäen, soitettiin ja kysyttiin seuraavana iltana kuvattavaan otokseen rauhallista ja pentujen kanssa toimeen tulevaa koiraa. Onneksi sitten isäntä saatiin ylipuhutuksi ja Classic meni leikittämään pientä lapinkoiraa.
Classic oli erinomaisen ihana "roolissaan". Valitettavasti itse en tilannetta päässyt näkemään kuin vasta jälkikäteen videotallenteesta. Mutta hyvin tyytyväinen olin omaan pikku-collikkaani.

Luulin jo meidän koirien osuuden olevan jo ohi. Kunnes taas yhtenä päivänä soitettiin, että tarvittaisi koiraa, joka on varma polkupyörien ja lasten kanssa. Lapsi ja polkupyöräkin kuulema puuttui. Polkupyörää saati lapsia en omista. Mutta kaksi mukavaa soopelia löytyi rooliin. Lapset ja pyöräkin saatiin muutamalla puhelinsoitolla hankittua (kiitos sisko, kummipoika sekä hänen isoveljensä).
Tuikea ei tainnut olla kumpikaan pojista vielä nähnyt. Mutta lapsirakkaiden koirien kanssa pystyimme kylmiltään lähtemään kuvaamaan. Kuvaukset hoituivat nopeasti ja olin tyttöihin tyytyväinen.

Kolmas kuvaussessio tuli eteen yhtä yllättäen kuin kaksi muutakin. Olimme collietapaamisella rannassa ja kas, niinhän sitä sinne tultiin kameran kanssa. Collikat eivät olleet enää kovin vedossa, kun olivat jo pitkään riehuneet. Mutta tuli se materiaali sieltäkin sitten.

Vasta tänään tulin katsoneeksi lopullisen version dvd:stä. Ja postin mukana laitoin kasvattajalle menemään oman dvd:n. Kiitokset vain sinne päin erittäin mukavista ja rakastettavista kaunottarista.

ps. Ja vallan, löytyyhän Carlo-rakkaan kuva dvd:n takakannesta.

Aikalailla perinteeksi on muodostunut mennä pyhäinpäivänä ystävän Halloween-juhliin. Ensimmäisellä kerralla, kun sinne menin, oli kavaljeerina minulla Rane. Väistämättä sitä eilen mietti. Mutta tosiaan nyt oli hieman erilainen päivä.

Kuudeksi menimme kirkkoon kuulemaan, kun Ranen nimi luettiin siellä. Oman konfirmaation jälkeen en ole kirkossa kovin montaa kertaa käynyt. Hieman laskeskellessa saan summaksi neljä, sekä Ranen hautajaiset Läntisen kappelissa. Ei sillä, etteikö minua kiinnostaisi kirkossa käyminen. Kiinnostaa kyllä ja hyvin paljon. Mutta lähteminen on aina vaikeaa, eikä jaksa niin aikaisin nousta.

Kirkosta suuntasimme ystäväni luokse ja sieltä taas hautuumaalle. Niin... Viemään Rainerille kynttilän. Muutama muu olikin jo ennen meitä kerennyt kynttilän viedä. Lähtiessäni laskin, seitsemän kynttilää. Kynttilät ovat kauniita kyllä, tunnelmallisia ja kaikkea. Tunnelmaa oli siinäkin, että oli erittäin kylmä kun menimme hautuumaalle, mutta haudalla seistessä ei ollut niin kylmä. Taas kun lähdimme kävelemään autolle, olin jäätyä.
Matkalla hautuumaalle mietittiin, että Rane olisi varmaan ajanut huoltoajona suoraan haudalle. Mutta koska meillä ei ollut alla amerikan autoa, vaan japski, emme voineet tehdä samoin. Eli kävelimme kiltisti ja matkalla näimmekin kuinka paljon kynttilöitä oltiin hautuumaalle tuotu.

Kynttilät palavat meidänkin olohuoneessa nyt. Ne on palavat Ranelle ja siinä samalle toki meillekin. Kyseessä on Ranen muistotilaisuudessa palaneet kynttilät. En ole niitä aiemmin raaskinut polttaa. Ja nyt kun ne palavat jälleen, ne palavat samanlaisessa asetelmassa kuin muistotilaisuudessakin.

...vai koskettaako? Kuolemasta ja sen käsittelemisestä tekee vaikean sen ymmärtäminen. Toisaalta uskoin jo ymmärtäväni kuoleman osana elämää, tyystin luonnollisena tapahtumana. Lapsuuteeni liittyi monen monta eläimen kuolemaa jo ihan sen takia, että meillä oli niin paljon eläimiä. Jokaista eläimen kuolemaa surin, mutta ymmärsin niin käyvän, eläimet eivät elä ikuisesti. Mutta entä ihmisten kuoleminen. Ajattelin jo ettei ihmisten kuoleminen merkitse minulle mitään, enhän ollut ketään läheltäni menettänytkään. Joissain hautajaisissa muistan lapsena olleeni, enkä siellä tuntenut mitään. Miten olisinkaan voinut, en todentotta edes tiennyt kenen hautajaisissa olin.

Hautausmaa, se kiehtova paikka veti minua aina puoleensa. Kivet ja niiden tarinat. Jokainen kivi on pystytetty jollekin ja sen jonkun tarina on aina kertomisen arvoinen. Kiviä katsellessa tuli aina levollinen olo, sitä on vaikea selittää. Hautausmaa on jollain tavoin kaunis paikka.

Ensimmäinen lemmikin kuolema, jota muistan miettineeni, on undulaattimme Victorin kuolema. En koskaan tiennyt mihin se haudattiin. Mutta mielessäni kuvittelin sen puuliiterimme viereen. Silloin pelkäsin kysellä siitä, ajattelin kai ettei se minulle kuulu. Hassua kyllä, mutta sellaisia kai lapset ovat.

Ensimmäinen suuri suru, joka minulle tuli eläimen kuolemasta, oli kun menetin ensimmäisen oman kissani. Tälle kissalle kirjoitin runoja ja juttelin mielessäni. Kävin kissan haudalla usein mietiskelemässä. Sen kissan jälkeen, minusta oli ihan luonnollista, että eläimet kuolevat joskus. Hamsterit aiemmin ja koirat myöhemmin.

Vaikka niin kuvittelin pystyväni suhtautumaan järkevästi kuolemaan. Vajaa kaksi vuotta sitten Carlo-koirani kuolema sai minut tyystin tolaltani. Carlo jätti niin suuren aukon kuollessaan, että sitä oli vaikea käsittää. Mutta nyt ajan kuluessa kaikki Carloon liittyvä on muuttunut kauniiksi muistoiksi.
Jopa Carlon kuolemasta on tullut kaunis. Koska veljeni Rainer liittyy niin vahvasti siihen päivään. Soitin Ranelle aamulla, kun Carlo oli kuollut. Rane vastasi puhelimeen väsyneesti, mutta kun sanoin Carlon kuolleen, Rane sanoi heti tulevansa luokseni. Ryhdyin järjestelemään asioita. Rane ja Jan lupasivat kaivaa Carlolle haudan. Voi miten suuren työn pojat tekivätkään siinä kun kaivoivat haudan jäiseen maahan suurelle newfoundlandinkoiralle.
Muistan kuinka en pystynyt katsomaan kun ensimmäinen lapiollinen hiekkaa kaadettiin Carlon päälle. Voi velikullat miten pulassa olisinkaan ollut ilman teitä. Rane valmisti Carlolle metalliristin ja Jan hankki siihen laatan. Niin suuremmoisesti minua autettiin. Itse vain surin ja surin.

Eläimen kuolema on kuitenkin eläimen kuolema. Niin paljon kuin eläimistä olenkin aina välittänyt, voin noin sanoa. Yhdenkään eläimen kuolema ei ole sekoittanut elämääni niin pahoin kuin veljeni kuolema. Rakkaan läheisen ihmisen kuolema on jotain niin käsittämätöntä ettei asiaan saa mitään otetta.
Huomenna tulee puoli vuotta siitä, kun elämäni kauheimmat tunnin alkoivat. Jotenkin tuntuu, että ne kolme ja puoli tuntia kestivät pidempään kuin tämä puoli vuotta sen jälkeen.

Ranen kuolema sai aikaan minussa jonkin "haluan olla mukana kaikessa Raneen liittyvässä" -vaihteen. Ajattelin, että haluan kokea kaiken mikä vain on mahdollista, en halua jäädä mistään paitsi. Arkku, kukat, kynttilät... niiden kaikkien valitsemiseen halusin osallistua.
Suurin valintakysymys oli kivi, hautakivi. Miten mielestäni niin tunnelmalliset hautakivet tuntuivat yhtäkkiä niin kylmiltä ja luotaan työntäviltä. Ajatus veljeni nimestä kivessä, se suorastaan karmi. En halua silmiini loistavan jo kaukaa kultakirjaimin virallisesti kirjoitettuna sitä nimeä. Hätäratkaisuna päähäni tuli RISTI, Ranelle on laitettava risti. Ristiin pienellä nimi ja päivämäärät, sen voi joku läheltä mennä katsomaan jos haluaa, mutta kukaan ei sitä kauas näe.
Kävellessäni hautausmaalla ja etsiessä ristejä sieltä, törmäsin hautakiveen, joka oli palanen luonnonkiveä. Mieleeni tuli Kurhilassa, lapsuuden kotimme pihassa, oleva kivi. Ajattelin, että se kivi on ainoa KIVI, josta Ranelle voisin hautakiveä ajatella. Sen kiven päällä me pompittiin lapsina ja sen taakse piilouduttiin. Yhtäkkiä muistin. Minulla oli kylpyhuoneen lattialla kyseisen kiven vierestä kymmenen vuotta sitten mukaani ottama pieni kivi. Mitä lie ajattelinkaan vuosia sitten, kun kiven mukaani poimin, ehkä ajattelin ottaa mukaani palan kotia. Luulin kuljetttavani tuota kiveä aina mukanani asuinpaikasta toiseen. Mutta siellä hautausmaalla tiesin, että sen kiven haluan rakkaalle veljelleni antaa. Ajattelin vieväni kiven valkoisen väliaikaisen ristin juurelle, mutta pelkäsin sen jonkun sieltä pois heittävän.
Siitä pienestä kivestä lähti ajatus suunnitella itse Ranelle risti. Piirsin kuulakärkikynällä luonnoksen rististä. Opiskelutoverini avulla löysimme myös henkilön, joka voisi suunnittelemani ristin valmistaa. Tiedän, että Rane olisi arvostanut sitä. Rane teki minun koiralleni ristin. Itse en Ranelle ristiä olisi osannut valmistaa, joten tyydyin vain paperille kiteyttämään muistomme. Ja nyt ne muistot ovat talletettu rautaisen ristin muodossa Ranen haudalle.

Rakas veli, sinä heitit hiekkaa Carlon päälle, eikä minulla ollut rohkeutta sitä katsoa. Mutta velikulta, keräsin rohkeutta ja katsoin arkkuasi joka kerran, kun hiekkaa sen päälle pudotin. En olisi pystynyt lopettamaan ja luopumaan lapiosta, ellei sitä minulta olisi otettu pois. En tiedä mitä siinä peitin, kun hiekkaa lapioin. Oliko se pahaa oloa? Tiedän ettet se ollut sinä, jota peitin. Miten olisitkaan voinut olla. Olit silloin jo minun sydämessäni.
Ehkä mikään ei pysty minua enää niin satuttamaan. Sinun kuolemasi oli pahin. Tämän jälkeen olet aina kanssani ja annat minulle voimaa. RAKASTAN SINUA!

Tänäänkö se oli, kun J.A.U. Yrjölä viimeisen kerran collieita arvosteli (nahkoja tosin). Classic ehti saada vain yhden arvostelun Yrjölältä, senkin pikkupentuluokassa. Koska äsken kirjoitin arvostelun meseen, leikin nyt Ctrl+C ja Ctrl+V

"Soopeli. Erittäin hyväntyyppinen, hyvin esiintyvä narttupentu. Hieman eteentyöntyvä kirsu ja loiva otsapenger muutoin kaunis pää. Leikkaava purenta, kauniit korvat. Voimakas, hyvä runko. Erinomaiset kulmaukset. Hyvä karvapeite. Hyvä liikunta. Hieman iloinen häntä."

Eli onpahan tämä nyt jossain tallessa :) Ja tuloshan tuosta näyttelystä oli PEK-1 KP PN-2.

Mitä tuosta voimme oppia... Minulla on kirsukoira :D

---

Täten ilmoitan, että kyseisessä Porvoon näyttelyssä Classicin ykkös nahkatyttöystävä oli Yrjölän arvostelemana junioriluokassa EH3.

Ja ne jotk ei Titjaa tunne, ihailkaa Sigitius .

Se mikä meitä yhdisti, yhdistää edelleen.
Voimana kantavana kuljet kanssani ainiaan.
Sisaruus on ikuista, se ei milloinkaan pääty.
Ei tunteeni sinua kohtaan koskaan jäädy.
Paikkaa sinä vain vaihdoit,
meidän sydämiimme muutit.

...meidän äidin luokse. Niin paljon Rommiin ihastuin, että vaikea siitä oli luopua. Mutta onneksi ei Rommi kovin kauas lähtenyt.

...ja oli siellä trikkejä ja merlejäkin. Lisänä myöskin yksi musta ruosteenpunaisin merkein. Eli Boogie lähti mukaamme Silimen-leirille. Tuike tapasi siellä viisi sisartaan sekä isänsä ja emänsä. Classicin oli tyytyminen Jumboon ja Minttu-siskoon.

Oli hyvin hauska nähdä miten samannäköisiä kaikki sisarukset olivat. Toivottavasti myöhemminkin vielä tavataan.

...ahaa ahaa, hän päätti jäädä sateeseen istumaan, ahaa ahaa... Tuolla sateisen yön pimeydessä käveltiin koirien kanssa. Classic ja Jumbo jäivät haistelemaan keskelle kävelytietä jotain, pysähdyin ja annoin niiden haistella. Aikansa kun olivat haistelleet, meinasin, että nyt jatketaan matkaa. Kun lähdimme siitä, huomasin sen, mitä koirat olivat haistelleet. Se oli Severi Sammakko.
On nuo colliet mukavan ystävällisiä. Aiemmin kesällä kävi vastaava tilanne pienen linnunpoikasen kanssa. Silloin Classic ja Tuike katselivat ystävällisesti lintulapsosta, joka majaili heinikossa.

Tapahtuipa alkumatkasta niin, että ihmettelin mitä Classic haisteli ja koitti maasta nostaa... Vallan oli jonkun lompakon (?) sisältö tyhjennetty keskelle kävelytietä. Ei siin mittee. Kerättiin talteen, täytyy viedä johonkin ne, josta voidaan omistajalleen toimittaa.

Mutta paljon jäisi asioita huomaamatta ilman noita koiria :)

Tänään (tai jos kelloa uskominen, niin eilen) menimme rantaan koirien kanssa tapaamaan ystävääni ja hänen amstaffipenneliään. Jumbo ei ole ollut "oikeasti vapaana" aiemmin meillä. Ainoastaan pienten tottistuokioiden aikana, kun olen ollut koko ajan yhteydessä koiraan.

Nyt rannassa kuitenkin kun kaikki muut olivat vapaana ja pentu pyöri Jumbon jaloissa, mietimme, josko voisimme Jumbon päästää. Koska Jumbo ei ole miltää karkaajatyypiltä vaikuttanut, ratkaisin ongelman irroittamalla hihnan. Jumbo juoksi ja leikki muiden koirien kanssa ja yllättävän hyvin juoksi luokse kun kutsuin. IHANA koira!

Nyt tiedän, että jatkossa vastaavissa tilanteissa voin Jumbon päästää juoksemaan.