Yhtä toivon enemmän kuin muuta, paljon sen vuoksi antaisin.
Että tuntisit oikeesti, miten paljon sä haavoitit.
Älä väitä ettei oo sulla muka muistoo.
Vai pidäksä mua tyhmänä, jolla ei ole väliä?
Itsetäänselvyytenä, lastenpalapelinä?
Voinko puhua suoraan? Vai kuuluuko mun teeskennellä?
Sanoa, että on hauskaa, vaikka kaikki menee päin persettä.
Negatiiviset tunteet on kai pakko piilottaa,
epävarmuutta ei saa näyttää, se voi vahingoittaa.
Mua aivan liikaa suututtaa.
Sä et kuule minua kuitenkaan, Vaikka minussa kaikki sinulle huutaa.
Miksei voi puhuu suoraan? Vaan on kiltisti teeskenneltävä?
Sanon, että on hauskaa, vaikka kaikki menee päin persettä.
Mä en tahtois kantaa turhaa kuormaa. Varsinkaan kun se mitään muuta ei.
Mut tekisitkö sä uudestaan saman, jos saisit valita?
Onko sussa jäljellä, palaakaan inhimillisyydestä?