IRC-Galleria

Vesipisarat osuvat maahan kukin vuorollaan. Jokainen lammikkoon osuva päästää pienen tip –äänen ja saa osan vedestä ponnahtamaan ylöspäin. Järven pinta näyttää satojen keijujen tanssilta taivaalta satavien pisaroiden loiskiessa vettä. Sateen ropina kuulostaa kauniilta, kuin nauru. Jonkun hyvin kauniin ja iloisen nauru.
Maahan osuvat pisarat leviävät, imeytyvät maan syvyyksiin ja kastavat maan pinnan. Maan pinta ei nouse tai läisky, se vain kastuu ja pehmenee. Se pehmenee niin paljon, että pienen ponin kavio uppoaa mutaan. Se uppoaa hyvän matkaa ja noustessaan päästää maiskahtavan äänen, mudan antaessa periksi. Osa mudasta jää kavioon kuin salamatkustaja.
Kaviot kuljettavat mudan aina kaupungin kivetetylle tielle asti vaikka turkin suojista tippuvat vesipisarat koittavat vaikeuttaa mudan matkaa. Pisarat hiipivät ovelasti karheiden karvojen seassa päätyen lopulta mudan kimppuun. Siellä pisara painii mudan kanssa ja tipahtaa lopulta osittain voittajana, osittain häviäjänä. Pisara saa kuitenkin osan mudasta mukaansa.
Kun muta viimein tippuu pisaroiden seurana katukivetyksen väliin, se asettuu sinne asumaan. Siellä se hymyilee itsekseen niin kauan, että sade lakkaa ja joku pieni lapsi tulee työntämään tikkunsa kivetyksen väliin. Se kaivaa kuivuneen mudan pois kolostaan ja jättää mutaisen tikkunsa tielle. Ylitse kulkevat kärryt katkaisevat kepin ja muta tarttuu kärryn pyörään.
Pyörän kautta muta leviää pitkin kaupunkia ja jossain vaiheessa se päätyy ponin kengittäjän pajan lattialle, kuuluuhan kärry kengittäjälle. Siellä kengittäjä putsaa mudan pyöristä. Lattialla muta katselee ympärilleen ja huomaa tutut kaviot. Ne lähestyvät, melkein tallaavat mudan päälle ennen kuin pysähtyvät. Kengittäjä ottaa koukun ja putsaa kaviot. Lika kavioista tippuu lattialle ja muta huomaa, kuinka kyseessä on samalta maalta lähtenyt mutakimpale.
Kavioiden poistuttua kengittäjä harjaa lattiansa. Roskat hän heittää takapihalleen. Ulkona sataa taas. Jossain lähellä on järvi ja pisarat loiskauttelevat järven pintavettä sukeltaessaan. Kaikki tuntuu niin tutulta. Kengittäjän kengät lähestyvät, ne uppoavat hieman jo pehmenneessä maassa ja nopein askelin kuljettavat saappaisiin takertunutta mutaa kauemmas pihasta. Vierellä käy suuri hevonen, jota mies taluttaa kohti aitausta. Aitaus on aivan järven vierellä.
Sade yltyy ja muta jää hevosen seuraksi aitaukseen. Se painuu pehmeässä maassa syvemmälle ja syvemmälle. Pian se ei kuule enää naurua, jonka sade synnyttää järven pinnalla. Ohi ryömii kastemato ja muta jää sen pintaan kiinni. Se ei tiedä meneekö se lähemmäs vai kauemmas maan pinnasta, mutta se ei välitä.
Maa tömähtää kerran ja uudestaan. Pian auringon valo lämmittää madon kyljessä matkustavaa mutaa ja kuivattaa sitä kastemadon pintaan. Sade on hellittänyt. Joku tai jokin tarttuu matoon, nostaa sen ylemmäs ja tipauttaa lasiseen astiaan. Lasi taittaa auringon sädettä sopivasti ja muta kuivuu nopeasti kärsivän madon päälle.
Mato otetaan purkista, muta pelkää rapistuvansa maahan, tosin ei tiedä olisiko se niin paha asia loppujen lopuksi. Koukku työnnetään madon läpi ja veri tahraa mudan. Seuraavaksi muta jo toivoo, että olisi rapistunut ja tippunut maahan. Mato koukkuineen loiskahtaa veteen ja muta on jo varma liukenevansa pois, häviävänsä luonnon kiertokulusta kun tapahtuu jotain odottamatonta.
Kala puree matoa. Se kiskoo sinnikkäästi, kunnes saa ujutettua madon pois koukusta ja nielaisee sen. Muta on hämmentynyt, se on kalan vatsassa. Se on yksin pimeässä vatsassa, keskellä merta. Vatsahapot eivät tee mudalle mitään, matoa ne sulattavat, muta tuntee sen, mutta mudalle ne eivät mahda mitään, mudassa ei ole mitään sulatettavaa.
Muta on varma, että jotain tapahtuu. Se ei tiedä mitä, mutta sillä on kummallinen tunne. Aivan kuin ikuinen uimisliike olisi muuttunut jotenkin, liikerata on erilainen. Muta ei tiedä, se on sekaisin. Eihän muta tiedä mitään luonnon kiertokulusta tai esineiden liikeradoista, se on vain epäorgaaninen yhdiste. Mutta kaikesta huolimatta sillä on kummallinen tunne.
Mudalla ei myöskään ole ajantajua, joten se ei osaisi kertoa kauanko se on pimeässä. Pimeys tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mutta joskus se kuitenkin pääsee takaisin valoon. Se tippuu ja matka tuntuu hyvin pitkältä. Tippuminen vain jatkuu ja jatkuu. Lopulta muta kohtaa maan. Se vain makaa paikallaan ja katsoo ylöspäin. Pilvet kerääntyvät taivaalle. Taitaa sataa kohta.
Ensimmäisten pisaroiden osuttua maahan, muta kuulee sen taas. Tutun naurun, joka syntyy pisaroiden tipahtaessa järven pintaan. Se luo turvallisuuden tunteen ja muta katselee ympärilleen. Kaikki vaikuttaa niin tutulta, kaikki tuntuu niin koetulta. Muta voisi vannoa nähneensä nuo kuusen latvat ennenkin.
Ja kestää vuosia, ennen kuin muta ymmärtää palanneensa kotiin. Eihän muta ajattele, sehän on vain epäorgaaninen yhdiste.

---

Eli tämä on novelli.
(Älä saatana.)
Kirjoitusvirheistä saa ilmoitella niin korjailen niitä ja kommenttia saa heitellä muutenkin. :o

Haluan tämän sinulle omistaa:
sinua on helppoa rakastaa.

Kiitos, että olet olemassa.

Tää päivä on ahterista. Koulu alko.

Vkoloppua muistellaan lämmöllä, tuli sit hörhöltyä normia enemmän. Ekan pelinkin vedin. <3

Tässä sitä ollaan, gallerian käyttäjänä. :3 En nyt sit tie, vähän hömppä olo kun rikoin yhden periaatteisteistani, mutta. :D Tää on kuulemma parempi kun ihkukakkonen, joten ollaan sit täälläkin ja koitetaan. :3

Ja Billy Talentin Fallen Leaves on hyvä.