IRC-Galleria

Mua vilkuiltiin. Se on älyttömän ärsyttävä tunne kun tietää, että joku katsoo, muttei voi olla varma kuka. Sen takia en tykkää olla monen ihmisen kanssa samassa paikassa, kun koko ajan joku vilkuilee.
Laitoin lehden pöydälle, taas sen lukeminen jäis kesken. Mut mun hermot ei riittäny pidempään. Nostin laukun olalle ja tein lähtöä. Olis ollut vielä tunti aikaa.
Kirjasto oli ihan ok paikka, kun siellä ei ollut muita. Sillon siellä sai olla rauhassa. Koskaan en mitään lainannu, ei tarvinnu. Joko luin paikanpäällä tai jätin kesken. Ei sillä ollut väliä, ehtii niitä lukea myöhemminkin.
Kotiin ei huvittanut mennä. Siellä oli vaan sekasin oleva äiti odottamassa. Se sekotti mut aina isoveljeeni. Mun veli kuoli auto-onnettomuudessa joku viis vuotta sit. Sillon äiti sekos, se itki ja huus ja nykyään haukkuu mua. Kysyy aina et mihin pikkunen on jäänyt ja valittaa et olisin vastuuton veli.
Aluks vielä jaksoin reagoida siihen, rauhottelin ja selitin et olen sen pikkunen. Se ei tainnu ymmärtää, katsoi vaan kummaksuen, mut hiljeni.
Kävelin ulos kirjaston ovista. Ne oli korkeet ja kapeet. Mun veli olis pitäny niitä ahdistavina, musta ne oli lähinnä suunniteltu huonosti. Ne ei ollut mitenkään esteettisesti kauniit.
Mietin mihin suunnata, aikaa oli vielä runsaasti, eikä mua huvittanut mennä ajoissa kotiin. Jos mulla ois ollu rahaa, olisin vieny äidin jo aikoja sitten hoitoon. Kotona se vaan sekos lisää.
Koulun olin jättänyt kesken ja siirtyny huonopalkkasiin hanttihommiin. Jonkun oli pakko, eikä äidistä ollut töihin. Isästä en tienny mitään. Tiesköhän sekään, et se edes on isä. Epäilin sitä vahvasti.
Kävelin kaduilla ristiin ja rastiin. Oli tulossa talvi, eikä mulla ollut tarpeeksi vaatetta. Ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat hitaasti alaspäin. Rikkinäiset valokyltit hehkuivat kauppojen seinillä tai katoilla. Katulamput oli epäkunnossa.
Alkoi tulla pimeää. Vilkasin kelloa, kymmenen minsan päästä lähtis viimeinen bussi. Lähdin kohti asemaa, ei huvittanut kävellä kotiin, oli niin kylmäkin.
Kuulin askeleita ja yhtäkkiä se kirjastossa vallinnut tunne valtas mun mielen. Raivostuttavaa. Vilkaisin ympärilleni. En nähnyt ketään, jotkut varjot oli jo niin syviä, ettei mun silmäni sieltä kuitenkaan mitään ois erottanu.
Kävelin nopeammin ja olin varma, että joku seuras mua. Olin jo lähdössä juoksemaan, kun tajusin, etten pääsisi kuitenkaan mihinkään piiloon. Väsyttäisin vain itseni.
Kompastuin johonkin ja kaaduin maahan. Silloin kuulin lähestyviä juoksuaskelia ja koitin nousta. Joku oli siis tullut perässäni. Sen sijaan, että minut olisi autettu ylös, minua potkaistiin kylkeen. Voisin melkein väittää, että kengässä oli rautakärki, vahvike, vai miksi sitä sanotaankin.
Tulija kumartui ja aikoi kai tutkia taskut. Pistin vastaan, huusin ja yritin pitää huolta omaisuudestani. Palkkioksi sain kaksi iskua kasvoihin. Tunsin nenästäni valuvan veren ja luovutin. Annoin viedä laukkuni ja tutkia taskuni. En noussut tai lähtenyt perään. Jäin vain makaamaan.

Kuulin pillien vinkunan jostain. Hymähdin, oli aika ironista soittaa paikalle apua.

Ja nyt haluaisin vain olla siellä.

Kahvi.
Oma elämä.
Vapaus.

Ja hyvä seura. <3

EN ihkuta. ;o

Liikaa Ricky Martinia.

Eikä se edes sattunut.

Sinun hymysi
saa minut hymyilemään.
Välittävästi.

"Hei älä koskaan ikinä muutu."

Ei parane kuin tottua siihen.

Mä osaan yhä hymyillä.
Vaikka koitat sohia sitä puukkoa selkään.

Ehkä sä jonain päivänä vielä ymmärrät.

Nyt mielessäni pyörii,
kaunis pari.
Ihana mekko.

Kuinka komealta mahdatkaan näyttää puvussasi.

Vaikka melkein kaiken itsestäni uskallankin sanoa,
en sitä kuinka paljon sinun kuuntelusi merkitsee,
en sitä kuinka paljon pelkään että särjet minut tietämättäsi.