IRC-Galleria

Noni.. eilen sain hyvän muistutuksen, miten kaupungissa pitäis polkupyörän kanssa käyttäytyä. Tuolla liikenteen seassa ku on hurjastellu, ei ole liikennesäännöistä välittänyt ja mielessään paheksinut yksityisautoilijoita, niin sitä on aika jumalaksi itsensä tuntenut.

Eilen ajoin Hämeentietä iltapäiväruuhkassa ja autojonon pysähtyessä valoihin, ajattelin kiertää jonon raitiovaunukiskojen kautta ja kaartaa siitä niiden edelle. Ihan hyvin meni, takaa ei tullu autoja eikä sporaa, joten kiskoille vaan. Autoilla oli vielä punaset ja jonon ensimmäisen auton kohdalla aioin siihen eteen kurvata. Eturengas kuitenkin liukastui märällä kiskolla ja kun olin jo ruvennut kaartamaan oikealle, lensin suoraan auton renkaan eteen ja kaatuessani vielä huomasin valojen vaihtuvan vihreäksi :S

Kerkesin kyllä pyörähtää siitä auton edestä pois, mutta huomasi se kuskikin minut ja jarrutti. Ei olis tarvinu paljon mennä asiat eri tavalla, että olisi renkaan jäljet kyljessä nyt. Onneks ei mitään sattunu, mut tyhmältä tuntuu se, että omien hölmöilyjen takia pelästytin jonkun muun ihmisen.

Joka tapauksessa.. Vaikka tuolla 40 km/h alueella, missä valoja on paljo, pyörällä pärjääkin hyvin, pitäis varmaan vähä ruveta muitakin ihmisiä liikenteessä kunnioittamaan. Myös niitä kovasti halveksimiani kaupungissa autoilevia :S

Irc-galleriassa oli gallup katutaiteesta. Ei niin yllättäin, suurin osa hyväksyy "hienot graffitit", mutta "töhryt" tuomitaan jyrkästi. Eihän siinä mitään, mielipiteensä kullakin. Tämä katutaide-käsite vaan rupesi mietityttämään. Taiteeksi kun yleensä niputetaan vain ne asiat, joita pitää eri aistein nautittavina. Näköaisti yleisimpänä. Katu-etuliitteen taas saavat asiat, jotka ovat syntyneet kaupunkilaisten omasta aloitteesta, ei niinkään kouluissa tai kursseilla.

Ensinnäkin, mitä on taide? Yleensä taiteella tarkoitetaan kuvataidetta. Joku maalaa taulun ja toinen sanoo, tämä on taidetta. Joku piirtää muotokuva ja toinen sanoo, tämä on taidetta. En jaksa nyt lähteä etsimään sanakirjan määritettä taiteelle, mutta minun mielestäni taide on tunteiden siirtämistä johonkin konkreettisempaan muotoon. Kuvat, äänet, liike tai jopa hajut tai mautkin voivat olla taidetta. Ollaan nyt kuitenkin kiinnostuneita kuvista.

Taidekoulut tekevät taiteilijoita. Taiteilija-nimikkeen alla ihminen voi hyväksytysti tehdä taidetta. Kouluissa opitaan erilaisia tekniikoita ja välineiden hyödyntämistä. Kun taidetta ruvetaan tekemään, on ensiarvoisen tärkeää olla sinut työkalujensa kanssa. Jos kuitenkin ruvetaan miettimään, mitä suurin osa taiteeksi luokiteltavasta materiaalista on, väittäisin sen olevan enemmän käsityötä kuin taidetta. Miksi? Ilman visiota tai tunnetta, ei ole taidetta. Jos mekaanisesti kopioidaan esim. valokuva piirustukseksi tai maalaukseksi, mitä taidetta siinä loppujen lopuksi on? Hyväksikin piirtäjäksi tai maalaajaksi voi vain opetella, kauniita kuvia voi tehdä, kaikki tämä luomatta uutta tai tuntematta mitään.

Harjoitteleminen ei ole turhaa, koska välineen kanssa on tultava yhdeksi, antaa taiteen tulla sisältä, asiat tapahtuvat kuin itsestään. Kun tunne tai visio on olemassa, taiteen luomisen pitäis olla helppoa. Tämä on se asia, joka erottaa taiteen ja käsityön. Taide on helppoa, se tapahtuu kuin itsestään, mutta käsityössä pitää aina miettiä, mitä on tekemässä. Taide on ensisijaisesti tekijälleen. Inspiraatioita voi saada vaikka mistä, mutta taide on aina tekijänsä henkilökohtainen asia. Muuta taidetta ei ole. Jos joku ulkopuolinen nauttii tai saa tunteita siitä, aina vain parempi. Monesti taide määritellään ulkopuolisten toimesta, mutta se on ehdottomasti väärin.

Ulkopuolinen tuskin pitää tussitöhryä raitiovaunun perällä taideteoksena. Asiaan perehtynyt taas näkee niin paljon enemmän. Tussin jälki. Valumista ja roiskeista näkee, miten hyvin tussi antaa väriä! Kirjaimien kaaret kertovat, että töhry on kirjoitettu nopeasti, mutta varmalla kädellä. Tekijä on astunut raitiovaunuun tuntien tutun pienen jännityksen. Raitiovaunussa on ehkä ollut muitakin matkustajia, mutta kaikkien katseet menosuuntaan. Tekijä on kenties mennyt nojailemaan vaunun takaosaan, kädet taskussa, sormet tunnustelevat tussin ja korkin liitoskohtaa. Muutama pysäkki ennen kohdepysäkkiä raitiovaunu on tulossa mutkaan, jolloin nivel kääntyy ja kuski ei näe takalaiturille.

Käsi puristaa tussia taskussa, vilkaisu ulos ja muihin matkustaajiin. Adrenaliinin tunne.

Vaunu lähtee hitaasti kääntymään ja kuskin peili katoaa nivelen taakse, käsi tulee pois taskusta, korkki pois ja satoja kertoja toistettu kuvio raitiovaunun kiiltävään paneeliin. Korkki kiinni ja tussi taskuun. Takaisin äskeiseen asentoon nojailemaan ja vilkaisu ympärille.

Matkustajat ovat edelleen katseet menosuuntaan, ulkona ei edelleenkään mitään ihmeellistä ja kuskin peilikin rupeaa vasta kohta näkymään. Seuraavassa mutkassa sama kaava, sitten pysäkillä pois. Paskat pikassoista ja davintseistä, tämä on taidetta! Olkoon miten laitonta ja typerää tahansa, muuttukoon mielipide myöhemmin koko töhrimistä vastaan, mutta silloin kun se tapahtui, se oli taidetta. Henkilökohtaista taiteen kokemista ei kukaan voi ottaa pois.

Sitten katu-sanasta. Onkohan katutaide nyt jotenkin katu-uskottavaa? Koko katu-sana on kokenut aikamoisen inflaation, sen alla kun on yritetty popularisoida tai kaupallistaa milloin mitäkin. On katumuotia, katutanssia ja katutaidetta. Yleensä kun joku asia saa katu-etuliitteen, se yritetään pureskella valmiiksi sulavaan muotoon suurelle yleisölle. Miksi näin pitää edes yrittää tehdä? Tietyt asiat aukeavat tietylle ryhmälle. Joku sitten vain keksii, että tätäpä on hyvä esitellä suurelle yleisölle. Oudommat asiat tipautetaan pois ja lisätään vähän purkkaa ja uusi kukkahattutädeillekin kelpaava kulttuuri on valmis.

Tämähän tapahtui Suomessa graffitille osittain jo 80-luvun puolella. Hip-hop -kulttuuri oli muodissa ja sen osana myös graffiti. Mainoksissa käytettiin graffiti-tyylisiä kirjoituksia, kivannäköisiä ja värikkäitä, nuorten tekemiä raikkaita juttuja. Sitten vielä muistettiin korostaa, ettei töhrimisellä ja näillä hienoilla maalauksilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Unohdettiin tietenkin mainita, että koko graffiti perustui oman nimimerkin mainostamiseen. Nimeä piti kirjoitaa mahdollisimman moneen paikkaan, mahdollisimman julkisesti ja joskus myös mahdollisimman hienosti. Tätä oli se niin sanottu katutaide, ei paikkojen kaunistamista, vaan oman nimimerkin mainostamista, maineen luomista. Joku ehkä piirsi jonkun ukkelin nimimerkkinsä viereen ja tämä ukkeli, sivuosan esittäjä, poimittiin ja siitä tehtiin pääosan esittäjä katutaide-näytökseen. Sitten yleinen mielipide puoltaa hienoja graffiteja ja katutaidetta ymmärtämättä, ettei heidän katutaiteellaan ole mitään tekemistä sen alkuperäisen, nuorten itsensä luoman taiteen kanssa.

Tämän takia koko katutaide-käsite on täysin naurettava. Hyväksikäytetään yleisen maun mukainen osa ja unohdetaan koko alkuperäinen ydin asiasta. Unohdetaan, että taide on itsensä toteuttamista, ei muiden miellyttämistä.

Miten voi hyväksyä "hienot graffitit"? Kuka sen päättää, mikä on hienoa? Kaikilla on erilainen näkemys. Turha väittää, että "hienoja graffiteja" ei pitäis poistaa, koska jonkun toisen mielestä ne ovat kuitenkin rumia. Luvattomat graffitit ovat kaikki samaa, koska vaivan määrällä ei pysty sanomaan, mikä on hienoa tai rumaa. Minun mielestä kaunis tussitöhry on monesti hienompi kuin vaivalla tehty monivärinen maalaus. Katsojastahan se riippuu täysin.

Pitäisikö sitten nykyinen laiton katutaide, tai osa siitä, muuttaa lailliseksi? Turha vaiva. Ehkä selkeämmät yhteiset pelisäännöt olisi hyvät olla olemassa, mutta kuitenkaan mikään ei sovi kaikille. Nykyäänhän joissain julkisissa paikossa saatetaan hyväksyä muutakin kuin betonia tai yksiväristä maalia, mutta nämäkin käyvät ensin jonkun viranomaisen kautta saamassa hyväksynnän. Yksi tai muutama ihminen siis päättää, mitä seinille saa laittaa. Miten tämä eroaa yksittäisestä töhrijästä tai töhrijäporukasta? Virkamies on vain satuttu valitsemaan tehtäväänsä, mutta kenen toimesta? Ei ainakaan koko kaupungin.

Lisään vielä, ilman perusteluja, että yksityisomaisuuden ja luonnon (kivet, puut jne.) töhriminen on urpoa.

Töhrimisessä ja töhryjen putsaamisessa on oikeastaan kyse aivan samasta asiasta. Molemmat puoliskot puolustavat ja toteuttavat oikeuksiaan. Ensimmäiset sotkevat ja toiset putsaavat perässä. Itse näen kuitenkin asian niin, että on pyrittävä toimimaan oikeudenmukaisesti ja siten, että voi tekemisiään pystypäin puolustamaan. Minulla nuo kriteerit eivät enää täyttyisi, joten en koe, että minulla olisi oikeutta minkäänlaiseen luvattomaan töhrimiseen.

Taide kuuluu kaikille ja on melko ylimielistä niputtaa tietyt asiat taiteeksi ja jättää osa pois. Taide on henkilökohtaista, eikä koulutus, ammatti saatikka sosiaalinen tai taloudellinen asema aseta ketään etuoikeutettuun asemaan määrittelemään, miten taide tulisi kokea.