Olinkin ihmetellyt minne hän oli kadonnut, kun en ollut nähnyt häntä vuosiin ja tänään sain tietää miksi...
Vanha koulukaverini seurusteli naisen kanssa, joka petti häntä. Kaverini jätti hänet ja siihen sen olisi pitänyt loppua, mutta ei. Nainen kehitteli juonen naiskaverinsa kanssa: he sytyttivät naisen oman autonsa tuleen ja sopivat että naisen kaveri oli mukamas nähnyt minun kamuni tekevän sen.
Kaverini vietti kolme kuukautta vankilassa ja sai 500m lähestymiskiellon, jonka takia hänen oli muutettava pois asunnosta jossa he asuivat, lopetettava työnsä sekä koulunsa, jossa he molemmat kävivät (hän oli juuri valmistumassa).
Oikeutta ei kiinnostanut vittuakaan hänen vedenpitävä alibi, koska tuomariin oli iskenyt "pelasta hädässä oleva neito" syndrooma, heti kun tyhmä huora alkoi vuodattaa kyyneleitään jotka olivat yhtä feikit kuin hänen tissinsä. Nainen itki, joten miehen täytyi olla syyllinen.
Luulisi että kosto jätetyksi tulemisesta tyydyttäisi hänen nälkänsä, mutta ehei...
Kamuni sai elämänsä takaisin raiteilleen, muutti toiseen kaupunkiin joka oli viiden tunnin ajomatkan päässä entisestä, valmistui koulustaan, sai hyvän työn, pudotti tonneittain painoa ja taisteli jopa aivosyöpää vastaan ja voitti. Hän oli sinnikkyyden perikuva. Hän jopa löysi uuden naisen elämäänsä ja menivät kihloihin.
Sitten hänen exänsä muutti samaan kaupunkiin, MITKÄ TODENNÄKÖISYYDET? Hän lähetteli joitain vanhoja törkyisiä kuvia kamuni kihlatulle, soitteli hänelle useita kertoja eri numeroista, puhuen eri äänellä esiintyen kaverini syrjähyppyinä. Siinä oli todennäköisesti joitakin exän kavereita mukana. Hänen kihlattunsa otti eron.
Kihlattu odotti heidän lastaan ja kamuni tiesi sen ja suostuttelun jälkeen he palasivat yhteen, kun kaverini sai uskoteltua että hänen hullu exänsä vain teki temppujaan.
Asiat olivat hyvällä mallilla vähän aikaa, hullu exä yritti edelleen keinoja erottaakseen heidät, mutta kihlattu ei menny halpaan. Vauva syntyi ja he kasvattivat sen onnellisesti perheenä.
Hullu exä veti viimeisen ässän hihastaan ja eräänä päivänä lähti seuraamaan kamuani autollaan ja onnistui kiilaamaan hänet kapealla tiellä, josta hän ei voinut peruuttaa pois. Kamuni ei osannut epäillää paljoa muuta kuin että joku tökerö autoilija oli kiilannut hänet. Kamullani ei ollut aavistustakaan kuka kuljettaja oli ja ajatteli että hänen autonsa oli sammunut eikä enää starttaa ja näki sivupeilistä kuljettajan puhuvan puhelimeen, joten nousi ulos autosta ja meni koputtamaan lasiin kysyäkseen voisiko auttaa jotenkin ja oli aivan saatanan yllättynyt tunnistaessaan exänsä ratissa.
Hänen exänsä sanoi jotakin tyyliin: "nyt olet kusessa, juttelen poliiseille. He ovat tulossa." Hän alkoi kävellä poispäin ja soitti veljelleen että tulisi noutamaan auton lähestymiskiellon takia, mutta liian myöhään. Poliisit saapuivat ja pidättivät hänet. Exä sanoi heille että mies oli seurannut häntä koko päivän. Niimpä lähestymiskielto muutettiin 500 metristä koko osavaltion laajuiseksi. Hänen kihlattunsa uskoi pidätyksellä olevan oikea syy ja otti eron sekä lapsen yksinhuoltajuuden.
Hänen perheensä, työnsä ja lapsensa ovat kaikki samassa osavaltiossa hänen ulottumattomissa. Hänen vanhempansa eivät halua olla missään tekemisissä hänen kanssaa, koska uskovat "itkevään exä" paskaan. Ja nyt hän on täysin yksin jouluaattona, soittaen minulle, jäbälle kenen kanssa hän tuskin edes koskaan hengasi, koska hänellä ei ole ketään muuta. Hänen exänsä vei kaiken.
Olen soittanut muutamalle ihmiselle ketkä olivat hänen kanssaan tekemisissä näiden tapahtumien aikoihin varmistaakseni ettei hän syötä minulle pelkkää tekaistua nyyhkytarinaa. Kaikki pitävät kutinsa.
Olen nyt virallisesti menettänyt joulumieleni, olen niin vitun raivoissani..."
- - - - - -- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
"Käydessäni läpi läpi kuukausien ajan niin voimakkaita tunnetuskia, etten edes muista mitä niinä aikoina tein, aloin vihdoin päästä elämässäni eteenpäin. Olin edelleen aivan riekaleina, joten aloin suunnitella päiviäni etukäteen. Tein kaikesta aikaavievää ja hankalaa vain sen vuoksi etten ehtisi ajatella liikaa asioita. Opin kuinka kokata terveellistä ruokaa, kävin pitkillä kävelyillä, aloin kuntoilemaan päästäkseni eroon vatsastani joka oli alkanut hitaasti kasvaa.
Muutaman kuukauden jälkeen olni alkoi tuntua ihmiseltä jälleen. Jokakerta kun ajattelin poikaani, se edelleen sattui kuin veitsi sydämeen, mutta pystyin pitämään sen siälläni ja tukahduttaa ne tunteet. Aloin taas käydä ulkona, kävelyllä, syömään oikein ja kuntoilukin auttoi todella paljon. Koska elämä alkoi taas maistua, olin erittäin rentona jutellessani tytöille ja he erehtyivät luulemaan sitä itsevarmuudeksi, joten menestyin kohtalaisesti naisten keskuudessani, joka antoi tarpeeksi suuren egobuustin tunteakseni olono hyväksi jälleen.
Asiat hoituivat näin melkein vuoden, en kuullu mitään pojastani tai hänen äidistään ja olin jo melkein luopunut toivosta. Asianajajat eivät minua voineet auttaa. Minulla oli uusi elämä,, vaikkakin tyhjä ja merkityksetön, mutta ainaki tein taas juttuja.
Melkein 12kk siitä kun olin viimeksi nähnyt poikani, sain puhelinsoiton. Se oli joku cunt sosiaaliviraston perheosastosta, joka sanoi että poikani oli kysellyt perääni ja he pystyivät järjestämään valvotun tapaamisen välillemme. Cunt ku oli, sosiaaliviraston rouva muisti mainita että "hän ei todennäköisesti muista sinua" ja "hän saattaa pelästyä ja muuttaa mielensä kun näkee sinut", mutta silti tuntui siltä että poikani toive oli nähdä minut ja että heidän velvollisuutensa oli "hoitaa se alta pois". Aika ammatillista, vai mitä?
Joten matkaan viisi tuntia junalla kaupunkiin, jossa sain kuulla poikani asuvan. Tapaan mukavan rouvan (ei se kenen kanssa puhun puhelimessa), joka on tullut valvomaan tapaamistamme. Loppu oli kuin hidastetusta elokuvasta ja on elävin muistoni tähän päivään asti.
Näen poikani seisovan muutaman kymmenen metrin päässä. Hän näytti niin isolta ja pitkältä. Hoen itselleni mielessäni että mitä tahansa tapahtuukin, minun on pidettävä coolini. Hän ei välttämättä edes tunnistaisi minua, kuten narttu puhelimessa sanoi.
Poikani huomaa minut ja vaistomaisesti menen polveni varaan ja ojennan käteni, aivan kuten silloin kun hän oli pieni ja halusi minun nostavan häntä ylös. Hän alkaa juosta minua kohti ja repeän kyyneliin. Kahdentoista merkityksettömän kuukauden jälkeen minun poikani on sylissäni taas. Hän halasi minua niin tiukasti, hän oli niin vahva, hän ei halunnut päästää irti. Pitelimme toisiamme pitkään. Paras hetki elämässäni.
Sitten käännän katseeni hänen äitiinsä. Hänestä on tullut läski ja ruma ja hän huomasi selvästi kuinka paljon paremmalta näytin kuin sillon kun vielä olimme yhdessä.
Näen edelleen poikaani joka toinen viikonloppu. Hänellä menee hyvin koulussa, hän on erinomainen urheilussa ja pärjää sosiaalisesti.
Olin yksi onnekkaista. Tälläkin hetkellä on miljoonia isiä, ketkä eivät koskaan saa samaa tilaisuutta kuten minä. Ja jokaista isää kohden on vähintään yksi lapsi, joka pakotetaan elää ilman isää hänen oman äitinsä ja hänen liittolaistensa toimesta sosiaalivirastossa.
Joten ensi kerralla kun kuulet jonkun onnettoman äidin kertovan kuinka hän on se uhri ja isä on kusipäähomo jne, jne. muista: se voi olla tällä kertaa äiti, joka valehtelee"
Niin hyvää copy pastaa... ja The_Zyzzin puolesta kaikille naisille: älkää valittako niin paljo tasa-arvosta, te ootte saanu sen jo ja vähä enemmänki. Niin kauan ku maailmassa on miehiä teitä puolustamassa, voitte samalla koska hyvänsä pilata kenen tahansa miehen elämän. It's that easy
