IRC-Galleria

Olipa kerran pieni eksynyt reppana jota elämä potki päähän, ja se tuli surulliseksi siitä.
Lääkärisetä oli sitä mieltä että se pitäisi pistää syömään mielialalääkkeitä, että ratkaisu kaikkeen löytyisi sieltä lääkepurkista.

Reppana oli kuitenkin kovasti sitä mieltä ettei se nyt ihan niinkään mennyt.
Eikö ole aivan luonnollista kokea surua, pelkoa ja ahdistusta kun kaikki ei mene niin kuin elokuvissa?
Eikö ole aivan luonnollista, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista?
Eikö ole pelkkä totuus että elämään kuuluu ilot sekä surut?
Eikö ihminen kuitenkin ole vapaa tuntemaan? Koska minun tietääkseni ei ole keksitty vielä lääkettä joka ottaisi vain kivun pois. Ymmärtääkseni mieliala lääkkeet nimenomaan tasoittavat mielialoja, mutta onko sekään nyt sitten hyvä? Jos koskaan ei tunnu niin kauhean pahalta, niin miten osaa arvostaa sitä kun tuntuu hyvältä?

Varmasti tässä yhteiskunnassa se helpottaisi olla ''tunteeton robotti'', vailla suuria tunteita, olivat ne sitten hyviä tai eivät. Mutta eikö juuri ne kaikki tunteet, intohimot, pelot, kaikki, ole juuri niitä mitkä tekevät meistä ihmisiä, ja parhaassa tapauksessa parempia ihmisiä?
Eikö elämä ilman niin sanottua dramatiikkaa menetä tarkoituksensa? Tai ainakin elämä muuttuu hyvin paljon tylsemmäksi.
Itse uskon siihen että mikä ei tapa niin se vahvistaa. Jokainen vastoinkäyminen ja siitä selviäminen muuttavat ihmistä vahvemmiksi. Alan epäillä että välillä on otettava pohjamudista vauhtia koskettaakseen taivaita.

Mainitsin vastoinkäymisistä, ja selviämisistä. Haluaisin korostaa tuota selviämis kohtaa. Nimenomaan selviäminen, se voiton tunne, on se millä on väliä. Eiväthän pelkät vastoinkäymiset tee kellekkään mitään hyvää, ehei, ne syövät miestä, ja jos ei tunne selvinneensä, niin... No, olen pahoillani, taistelu jatkuu.

Eksyn kyllä taas lahjakkaasti alkuperäisestä aiheestani eli mielialalääkityksestä. Varmasti jokainen tänne asti lukenut on ymmärtänyt etten ole mikään lääkkeiden puolesta puhuja. En minä ketään tuomitse, ja voin rehellisesti sanoa että minusta on hienoa jos joku on löytänyt lääkkeistä apua.

Itse koen vain lääkkeet joksikin millä haudata oikeat ongelmat. Nyky-yhteiskunnassa on niin paljon huonoa oloa että tottakai lääkärit koittavat vain huunata kansan hiljaiseksi, se on ymmärrettävää. Mutta eikö pitäisi keskittyä niihin asioihin jotka aiheuttavat näitä ongelmia ja pahaa oloa?

Tottakai voi olla että olen itse vain kasvanut tällaiseksi taistelijaksi, jolle vaatimaton, tylsä elämä ei vain riitä. En haluakkaan yrittää puhua tässä nyt koko kansakunnan puolesta, vaan kyseenalaistaa tätä systeemiä.

Olen myös luonnollisesti ajatellut vaihtoehtoa mitä jos alkaisin nappailla jonkunlaisia onnellisuusnappeja. Luulen tuntevani itseni senverran hyvin etten voisi olla oikeasti tyytyväinen, tai ainakin epäilys ja ajatus valheellisuudesta kalvaisi mieltä. Olisiko mielenrauha joka on otettu tablettiliuskasta aitoa?
Onko kaikkien edes tarkoitettu olevan niin äärettömän onnellisia?

Voisin ehkä harkita lääkitystä jos minulla olisi tiedossa työ- tai koulutuspaikka, mutta näin työttömänä minullahan on kaikki maailman aika pohtia syntyjä niin syviä kuin vain itse uskallan.

Lopuksi haluaisin mainita että monikin läheisistäni on käyttänyt tai käyttää raskaitakin lääkityksiä. Tasan yksi näistä kaikista ihmisistä on kokenut lääkityksensä hyödylliseksi.
Olen myös joutunut seuraamaan vierestä kuinka ihminen on todella raunioitunut ja muuttunut kuolaavaksi olennoksi, eikä hän ole vieläkään kokonaan kuntoutunut ja tuskin koskaan tuleekaan kuntoon. Tätä tapausta on hieman huono käyttää esimerkkinä, enkä varsinaisesti sitä tahtoisi tehdäkkään, mutta erästä toista tapausta seuratessani olen kyllä huomannut kuinka usein lääkärit turvautuvat vain vahvempiin lääkkeisiin. Ehkä he joutuvat tekemään niin koska potilas ei tahdo tai osaa puhua ongelmistaan, mikä on tottakai surullista, mutta jos ihminen ei tahdo elää onko se sitten hyvä ratkaisu tehdä hänestä kuolaava, ympäriinsä vaeltava aave entisestä? Jos (ja kun) ihmiselämä on niin pyhä, eikö olisi tärkeämpää hoitaa ne ns. oikeat ongelmat ja/tai traumat jotka aiheuttavat masennusta ja/tai ahdistusta eikä vain lyödä potilaalle kouraan tabletteja, jotka vielä ovat todennäköisesti riippuvuutta aiheuttavia?

Tässäpä yhden reppanan ajatuksia, ei mitään muuta.