IRC-Galleria

Koska on tullut aika julkistaa maailmalle synkempi puoleni, olen päättänyt julkistaa maanmainion ja monia eri kirjallisuuspalkintoja (mm. Nobel) voittaneen novellini "Ayabie the Story".

Tässä se on, s'il vous plaît, niin kuin ranskikset sanoisivat, vissiin.. ehkä.. no kuitenkin!

***

AYABIE THE STORY

Olipa kerran orkesteri nimeltä Ajabii (a-ja-bii). Heidän solistinsa oli Forever Smile Aoi, joka oli nimensä mukaisesti aina yksi Naantalin aurinko. Konsertin aikana hän lauloikin suu hymyssä, mikä teki kappaleen sanoista kovin vaikeasti ymmärrettävät. Hänen kasvonsa olivat jo jähmettynyt ikuiseen virneeseen, joten surullisimmallakin hetkellä Aoi vain hymyili, mikä sai muut ihmiset esimerkiksi hautajaisissa paheksumaan häntä kovasti.

Kitaristina Ajabiissa hääräsi ukkeli nimeltä Takehito. Monet teinit hihkuttivat “Takepia” ilman, että tiesivät tämän vakavasta masennuksesta. Takehito oli hyvin syvällinen ihminen, joka otti filosofian tosissaan. Keikan jälkeen hän kuitenkin oli yleensä niin lääketokkurassa, että hänen sisäinen bilehileensä pääsi valloilleen, jolloin Take lähti paikallisiin menomestoihin bailaamaan.

Ajabiin uusin jäsen oli toinen kitaristi Yumehito, jonka tehtävänä oli paikata Haudankaivaja-Ryohein jättämä Hullujussin kokoinen aukko orkesterissa. Yumehito oli bändin söpö tyttöhahmo, vaikka läheltä katsottuna juuri ohi menneen teini-iän vaikutukset vielä näkyivätkin. Yumehito oli myös - valitettavasti - sientenkäyttäjä. Valko-punakärpässienet, myrkkyseitikit ja korvasienet kuuluivat Yumehiton jokapäiväiseen elämään. Niitten avulla hän jaksoi keikasta toiseen iloisena, niin ILOISENA!

Bändin uusi leader-sama, Intetsu, oli rikollismaailman Kummisetä, todellinen Marlon Brando. Hän kuunteli black metallia samalla uhraten vuohia ja vauvoja Saatanalle, koska hän oli myös paikallisen saatananpalvontajaoston ylipappi. Mustan Messun aikana hän johti seremonioita mielensä mukaan, sillä kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat häntä. Mustan Messun urkurina hän oli oppinut pimputtamaan pianoa riivatun lailla, mikä johtui yksinkertaisesti siitä, että noina hetkinä hän sananmukaisesti oli riivattu.

Rumpuja hakkasi raivohullu Kenzo, joka kohtauksen saadessaan oli hengenvaarallinen. Hän oli tappanut jo monia sohittuaan kuolettavasti rumpukapuloillaan. Päällepäin Kenzo vaikutti aivan tavalliselta mukavalta nuoreltamieheltä, mutta rauhallinen ulkokuori kätki alleen pelottavan totuuden. Onneksi hän sai hakata rumpuihinsa suurimman osan aggressioistaan, jolloin enemmän tai vähemmän viattomat sivulliset säästyivät julmalta kohtalolta. Kenzo kyllä söi rauhoittavia - enemmän kuin laki sallii -, mutta vain suoneen pistetty morfiini auttoi häntä rauhoittumaan kylliksi.

Sanalla sanoen Ajabii oli siis erityisen miellyttävän ja aurinkoisen oloinen bändi, vaikka oikea sana heitä kuvaamaan olisi ollutkin: moniongelmainen.

“Taas Suomessa”, Aoi sanoi suu virneessä - muutakaan vaihtoehtoa kun ei ollut.

“Kyllä. Mitä lieneekään tämän kertainen visiittimme tähän kylmään Pohjolan maahan tuovan eteemme?” Takehito vastasi mietteliäänä.

“En tiedä, mutta toivottavasti tässä maassa ymmärretään korruption päälle, sillä ainakin tässä pääkaupunkiseudulla saisi mainiosti huumebisneksen toimimaan”, Intetsu lisäsi laskelmoiva katse silmissään.

“Hihii! Olen niin ILOINEN, että pääsen kokemaan suomalaisen faniuden, sillä tämähän on minulle täällä ensimmäinen kerta. Hihii!” Yumehito kikatti leikatessaan samalla viipaleen valkokärpässienen lakista.

“PERKELE! Suomalaiset ovat saatanan hulluja, kuuletteko, hulluja! Viimekin vuonna ne yrittivät väkisin rynniä lavalle niin, että turva-aita hajosi. Hulluja sanon minä!” Kenzo puhisi.

Kirjoittajan laiskuuden vuoksi tarinassa tapahtuu merkittäviä aikaharppauksia, mikä on toisaalta aivan hyvä, sillä tätä hulluutta ei kukaan kestäisi kovin kauaa.

Nimikirjoitustilaisuuden jälkeen:

“Ohi on, ohi on. Lalalalalaa~~”, Aoi lallatteli silmät sirrillään.

“Kah niinp’ onkin. Vaan ilta taas saa, nuo fanit konserttimme vuoksi etehemme saattaa”, Takehito sanoi istuessaan ikkunalaudalle mietiskelemään.

“Voi jumalauta.. käsi siinä oli saatana puutua. Ja jotain vitun 10-vee pikkutyttöjä kokonainen lauma. Kiitos ei. Tunsin oloni ihan pedofiiliksi”, Kenzo sanoi huojentuneena.

“No onneksi sentään edellinen morfiiniannoksesi oli riittävän suuri, ettet hypännyt kenenkään silmille,” Intetsu huomautti Nortin palaessa suupielessään. Jonkun oli sentään ajateltava julkisuuskuvaakin.

“Hihii! Minusta se oli vallan mahtavaa! Kaikki olivat niin otettuja saadessaan kätellä minua. Hihii!” Yumehito riemuitsi.

“Hahaa! Todellakin”, Aoi jatkoi. “Siellä oli niin monen sortin tallaajaa, ettei niitä kaikkia edes muista. Mieleeni jäivät kuitenkin se valkoisessa paidassa ollut the GazettEn Uruhan näköinen asiallinen nuori nainen ja hänen jälkeensä tullut röyhelömekkoinen pikkutyttö.”

“Aivan.. sen pikkutytön muistan minäkin. Sehän oli se, josta huomautit minulle, kun hän hyppi ja vilkutteli siellä hieman kauempana jonossa, ja jolle sitten vilkutimme takaisin”, Intetsu muisteli, ja imaisi heti perään pitkän imun savukkeestaan.

“Se kävi jo niin kovin yksitoikkoisesti, kun aina vain piti kirjoittaa nimensä yhä uudelleen ja uudelleen ja kätellä.. Olisin jo toivonut pääseväni jatkamaan mietiskelytuokiotani”, Takehito huokaisi.

“Älä aina jaksa olla tuollainen mörökölli. Me kaikki tiedämme sen, että kun illalla keikka on ohi, menet tässä samassa rakennuksessa sijaitsevaan diskoon kuitenkin vetämään sellaiset karhunkaatokännit, että huomennakin on vielä kahden promillen humala päällä”, Aoi piikitteli siemaistessaan aimo kulauksen Muumilimpparia.

Jälleen kirjoittaja katsoo parhaaksi tehdä aikaharppauksen, jotta lukijan ei tarvitsisi soittaa 112:een ainakaan ihan vielä.

Keikan jälkeen:

“Wuhuu! Nyt ryyppäämään! Missäs minun bilevaatteeni taas olivatkaan..” Takehito riemuitsi onnistuneen konsertin jälkeen. “Toivottavasti baari on täynnä hyvännäköisiä naisia, sillä tämä poika tahtoo nyt päästä vähän tuulettelemaan ‘pikkuveljeään‘.”

“No niin hyvä hyvä, mutta emme halua kuulla enempää prinssinakistasi”, Intetsu sanoi nenäänsä nyrpistellen ja jatkoi. “On se muuten kumma, miten nämä suomalaiset saa sekaisin sanomalla pelkän oman nimensä. Pistää miettimään, mitä kaikkea ne voisivatkaan tehdä Luciferin tai ihan vaikkapa Kummisedän nimeen..”

“Hihii! Täällä oli mahtavinta! Missään ei ole ollut näin hauskaa! Taidan pyörtyä onnesta. Hihii!” Yumehito hihkui silmät killillään.

“Noista iänikuisista sienistäsi sinä pyörryt, jos jostain”, Kenzo huomautti paikaltaan sohvalla. “Taukkeja ne olivat, kun eivät millään meinanneet tajuta rytmiä nimeni huutamiseen. Rytmitajulla ei näitä raukkoja ole siunattu. Onneksi sentään joku tajusi edes huutaa, että olen COOL.. Ou yah!”

“Kasvolihakseni ovat aika kireällä.. Onko kellään tietoa missä se ruuvipuristin on, että saan tämän ilmeen pois naamaltani?” Aoi kysäisi noin niin kuin sivumennen.

“Minä en tiedä muuta kuin sen, että olen outta here. Adios amigos! Nähdään ehkä joskus, this one is going to ges some Booze ‘n’ Pussy”, Takehito huikkasi ovenraosta lateksihousut kimaltaen.

“Jos huomenna myöhästymme lennolta tuon yhden juoppolallin takia, niin uhraan hänet seuraavassa Mustassa Messussa”, Intetsu päätti.

“Jee! Muumilimpparia!” Aoi kiljaisi nähdessään henkilökunnan tuovan korillisen Muumilimua. “Aoi saa Muumilimsaa Aoi saa Muumilimsaa~~” Aoi rallatteli omassa vaaleanpunaisessa Muumimaailmassaan.

“Aoi saa pian kyrsää, jos ei ole hiljaa”, Kenzo jatkoi samaa sävelmää mutta huomattavasti kylmemmällä äänellä, jossa suorastaan vilisi jääpuikkoja.

“Hihii! Älkää viitsikö tapella. Minä kun olen nyt niin ILOINEN! Hihii!” Yumehito sanoi suu täynnä aivomössöä - anteeksi - korvasientä.

“Miksi.. miksi olen näin moniongelmaisen bändin johtohahmo?” Intetsu kysyi itseltään, siemaistessaan kulauksen lepakonverta kultaisesta rubiinein koristellusta pikaristaan. Mitä ensi vuosi toisikaan tullessaan.. se jäisi nähtäväksi. Lisää kahjoja faneja, se ainakin olisi selvä, ja kenties hyvässä lykyssä ainakin Yumehito olisi päässyt eroon addiktiostaan, tuota menoa poikaparasta ei olisi jäljellä kuin vain tuuleen pyyhkäistävä tuhkakasa.

Kas näin päättyy kertomus Ajabii-nimisen orkesterin matkasta Suomeen - onneksi. Ja jatkoa ei ole odotettavissa - Luojan kiitos.

***

Jee! Ja vieläpä ihan alkuperäisasussaan, ilman kustantajien tai sensuurin muokkausta. I'm so HAPPII!!! 8DDD *does a little victory dance with twirls and all*

Btw. Tämä tarina on kirjoitettu samalla tyylillä, jolla kirjoitin jo viidennellä luokalla erään silloin _oikeasti_ menestyksekkään tarinani tytöstä ja tämän kissasta, jotka taistelivat hautausmaalla haisevaa haamua vastaan. XDD

Ja ai niin. Herkkänahkaisille tiedoksi, että tämän tarinan ei ole tarkoitus loukata ketään, ei niin Ayabien miekkosia kuin heidän fanejakaan tai antifaneja tai ylipäänsä _ketään_, kuten sanoin. Satiiri vain on ihana kirjallisuuden laji. (^^) :DD