IRC-Galleria

Joo.
Miten musta pikkuhiljaa alkaa tuntua, ettei lukio oikeesti ole ihan mun juttu...
Ylppärit ei ole vielä ihan ajankohtaisasia, mutta silti tulossa. Okei, tiedän mitä kirjotan ja teen valintani sen mukasesti. Tiedän, että jos opiskelen samaa tahtia kun aikasemminkin, pääsen läpi kirjotuksista.
Mutkun äikkä. Tärkein aine lukiossa, taino jos ei tärkein niin jokatapauksissa kirjoituksissa ainoa pakollinen.
Mulla on joku attitude äidinkieltä vastaan. Tai siis, joku ja joku. Tiedän etten osaa. En vaan osaa.

Ala-asteella kirjoitettiin 1-2. luokalla melkeenpä viikottain. Tykkäsin siitä ihan älyttömästi, ja kerran opettaja jopa luki mun Itsenäisyyspäivätarinan. Muistan vieläkin kuinka mä olin niin ylpee ittestäni.
3-6. luokalla kirjotettiin ehkä kaks ainetta. En kirjottanut muuten oikeestaan ollenkaan, joten en niinä neljänä vuonna kehittynyt kirjottajana yhtään.
Yläaste. Yhtäkkiä alettiin kirjottaa aivan älyttömästi. Olin aika keskinkertainen, mutta sain äikän aineissa armopisteitä, koska olin muuten koulussa niin hyvä. Mutta pikkuhiljaa mulle kehitty sellanen paniikinomanen aina kun piti kirjottaa jotain.
Verrataan tätä paniikkia vaikka matemaattisesti lahjattomaan, joka saa tietää matiikan kokeen olevan tänään. Plussataan vielä siihen se, että tämä esimerkkihenkilö haluaisi päteä, mutta silti epäonnistuu joka kokeessa. Mulla on sama fiilis joka ikisessä ainekirjotustilanteessa.
Aika outoa sinäänsä, koska tykkään kirjotella reaaliainevastauksia. Historiaa, psykologiaa, biologiaa, blaablaa. Sen suurempi paniikki ei iske, koska tiedän, että pisteet on tietomäärän mukaiset. Esim. kuudesta esseevastauksen pisteestä vain yksi tulee kirjoitustyylistä. Voin hyvällä omatunnolla kirjoittaa tekstin paniikitta, jos vain tiedän asiasta sen, mikä on vaadittu.
Verrataan tätä taas äidinkieleen. Tämä yksi piste on vaihtunut kuuteen täyteen pisteeseen tyylistä, oikeakielisyydestä, pisteistä ja pilkuista. Ingen panik.
Okej, panik.

Vihaan sitä, että olen jossain keskinkertainen. Kuulostaa aika itsekeskeiseltä, mutta ei voi mitään. Mulla on älytön tarve päteä.
Joo. Ainoa vaan, että harvassa asiassa oon oikeesti lahjakas. Tosin jostain kumman syystä miellän yleensä lahjakkaana olemisen samaksi, kuin parhaana olemisen. Ei se mene niin. Mutta niin mun sisäinen ääni sanoo. Tunnen helposti alemmuuskompleksia, jos joku on jossain mua vähänkin parempi. Ei siinä, ettei saisi olla. Se olen minä, joka tuntee huonommuutta pienimmistäkin asioista, joita en jaksa tähän edes luetella.
Miten niin itsetunto-ongelmia??

Lahjakkuus. No, piirtäminen. Olen aloittelija. Ehkä keskivertoa parempi piirtäjä, mutta silti älyttömän kaukana tavoitteesta. Tykkään piirtää, mutta inhoan tehdä sitä "julkisesti". Pelkään sitä, että joku tulee nalkuttamaan mulle anatomiasta mun sitä pyytämättä, tai että joku kritisoi sitä kamalan rankasti. "Kamalan ankaran" kritiikin raja on vaikea määrittää, koska se vaihtelee mielialan mukaan.
Olisi oikeesti ihanaa maalata yhtä kauniisti kuin da Vinci, Michelangelo tai joku muu mestaritaiteilija. Itseasiassa olisi ihanaa edes osata maalata.
Olisi ihanaa piirtää kauniisti, anatomisesti oikein ja vielä osata lisätä piirroksiin sitä kauneutta tai mystisyyttä, jota mestaritaiteilijat tavoitteli.
Olisi. Mutta tuskin koskaan tulen osaamaan.
Jos koskaan oppisin piirtämään edes anatomisesti oikein olisin älyttömän tyytyväinen. Mutta vaikka kuinka olisin itseeni tyytyväinen se ei tarkota, että osaisin vieläkään ottaa vastaan minkäänlaisia kohteliaisuuksia. Uskon, että vastaus, joka nousisi mieleen jos joku sanoisi "hieno kuva" olisi "Niin varmaan. Se vaan yrittää piristää, mutta sen mielestä se on ihan kamala". Oikea vastaus on kuuluisi "Joo. Okei, no, kiitos...(kai)"
That's so me.

Miskikö angstaan taas?
Kävin tänään rehtorinkansliassa kysymässä, olenko oikeasti taideviestintäpuolella. Epäillyt sitä kesästä asti, mutta koska mua ei ajettu mistään kurssilta pois annoin olla.
Epäilys heräsi siitä, kun "kutsunta"lapussa luki vain Juhana Herttua lukio eikä mitään mainintaa taideviestinnästä. Mutta ei siinä kyllä selvästi sanutto mitään nornu-linjastakaan. Toinen silloin, kun mun nimeä ei ollut starttikurssin nimilistoissa. Kolmas, kun startista ei tullut kurssimerkintää. Tässä en ollut kyllä ainoa, joten se jäi vaan puolikkaaksi epäilyksi. Päätin kuitenkin ottaa asiasta selvää.
Vastaus kuului että en ole. Ihan kiva.
Onnellisena elänyt ja käynyt tavi-linjaa yli puoli vuotta tietämättä asiasta. Olisi voitu sanoa jotain, ehkä RO tai opo tai joku, mutta ei.
Tulin tosin mietittyäni siihen tulokseen ettei se ole niiden velvollisuus kaitsea tyhmiä opiskelijoita.
Ei ole kiva olo tällä hetkellä.

Oon tosi paljon kokenu sellasta, että mua ei olla haluttu johonkin. Ala-asteella lähinnä. Jalkapallopeli, bileet, muu hengailu. En oo todellakaan koskaan ollut mikään suosittu tyttö. Tuskin koskaan olenkaan. Oon vaan ollut sellanen, jonka läsnäolo on yhdentekevää, tuskin aina edes haluttua. Se sattuu aika helvetisti ja vaikuttaa muhun edelleenkin.
Jos kysyn esimerkiks joltakulta että voinko tulla mukaan jonnekkin ja toinen sanoo "ihan sama", tulkitsen sen automaattisesti eiksi, joka on naamioitu jooksi, koska mua ei oikeesti haluttaisi mukaan, mutta on pakko ottaa. Siinä tilanteessa vaivaudun itsekkin ja sanon ettei mun oo pakko tulla jos ketään ei halua. Ja vaikka vastaus olisi kuinka kyllä eikä ihan sama, tuntuu silti aina uusissa porukoissa siltä, että kaikki ajattelee musta tyyliin "painu vittuun nyt siitä"
Olisi niin ihanaa olla edes jossain korvaamaton. Tiedän, ettei kaikki ajattele mua pelkkänä itsestäänselvyytenä, mutta olisi ihan mukavaa kokea itsekin, että olen oikeasti haluttua seuraa yhdentekevän sijaan.

Nyt kun saa tietää, että on tässä tavi-asiassa SEKÄ roimasti keskiarvon alapuolella ETTÄ ulkopuolinen, ei tosiaan hivele hirveästi itsetuntoa.
Keskiarvon puolesta olisin varmasti päässyt mihin lukioon tahansa. Halusin olla ernu ja hakea johonkin erikoiseen. Luulin, että olin valittu. Olin jopa ylpeä ittestäni kun reksi ekana päivänä julisti tavilaisille, että olette valittuja. Ja nyt saa tietää ettei se ylpeys ollut oikeutettua.

Tiesin, että pääsykoe meni huonosti. Kirjoitustaitoni on päin persettä eikä itseluottamuksessakaan ole mitään kehumista. Haastattelua pelkäsin eniten. Kun pääsin pois sieltä, olin tosi helpottunut ja ajattelin, ettei se niin pahaa ollutkaan.

Ensimmäinen työhaastattelu. Sain itseluottamusta edellämainitusta. (Rekryfirman haastattelija sano mua hakijoista parhaaksi valinnaksi ja lupasi paikan mulle. Paikkaa en tosin saanut, koska olin alaikäinen, ja emoyhtiöllä ei ollut alaikäisille suunnattuja paikkoja jälkellä.)
Ja nyt tietää, että tuo itseluottamus, joka johti jopa rekrytoijan kehuihin, oli peräisin sellasesta haastattelusta, joka meni niin täysin perseelleen kun haastattelu voi mennä, korostaa vielä sitä harmia joka koitu lähinnä siitä, etten saanut paikkaa...

Tämä harmi sekoitettuna kaikkiin edellämainittuihin. Ne kun ynnää pitkällä matiikalla ja tekee analyysin tämänhetkisestä olotilasta voi jopa heittäytyä epämatemaattiseksi ja sanoa, ettei kovin kivalta näytä.

Ainoa asia, josta oon oikeestaan ilonen tällä hetkellä on, että sain radiosta nelosen. Se ei kyllä hirveesti liikuta jos jatkan lukiota normaalipuolella...

---

No. One does not. One gets fucked. Over.