IRC-Galleria

*huoh* mieli on niin maassa tuon Jokelan ampumistapauksen vuoksi... On tullut itkettyä kyllä ihan kunnolla. Epätoivoinen olo... Tätäkö tämä loppuelämä on? Pelkoa oman ja läheisten puolesta? Yhtäällä kuolee ihmisiä koulutoverin murhaamana, toisaalla nuori nainen putoaa hevosen selästä ja kuolee... Pelko kuristaa kurkkua: "miksen se voisi olla yhtä hyvin minä?" Tai vielä pahempaa: "miksei se voisi yhtä hyvin olla lapseni?" Tai rakkaat serkkuni? Tai äitini tai läheinen ystäväni, sukulaiseni?

Aina ajattelin etten tee näin mätään maailmaan lapsia, en edes koskaan halunnut lapsia. Sitten kuitenkin oikean miehen löytäessäni saimme lapsen ja nyt maailma tuntuu pelottavammalta paikalta kuin koskaan.

Voin vain kuvitella ampumistapauksen uhrien omaisten surua, ampujan omaisten surua. Mikä meni vikaan? Miksemme huomanneet? Tuntuu niin kovin julmalta että ihmiset täynnä iloa ja elämää lähtevät kouluun kuten joka päivä ennenkin ja kuolevat siellä. Se paniikki, mikä varmasti koulussa on vallinnut, saa minut tuntemaan kauheaa ahdistusta...

No onnellinen saa olla tietysti että itse on turvassa, mutta koskaan ei voi tietää mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Ja se pelottaa.