jolloin ei pakkasilmakaan saanut minua enää pysähtymään -
vaan kun matkantekoni pysähtyikin sinun kyyneliisi.
maa oli valkea.
tätähän minä olin jo kauan odottanut,
lunta.
tahtomattani ilkeä,
kylmä ja kyyninen.
suruni surmasin,
ja niiden kaiken alle sen peittelin.
huokaus uusissa seinissä,
vanhat tavat,
uudelleen pakattuina,
uudessa ympäristössä.
piilotin hymyni tähtitaivaalle,
siihen pakkasyöhön,
piilotin sen kesäisen siniselle taivaalle,
hattarapilvien sekaan,
piilotin sen niihin kilometreihin,
sille öiselle matkalle,
jolloin tuntui,
ettei tietä kotiin olekkaan.
sydämeni muistin sinulle antaneeni,
enkä ollut ollenkaan huolissani,
sinä kun pitäisit siitä parempaa huolta
kun minä koskaan,
tiesin että se on sinulla hyvässä
ja rakastavassa tallessa,
aina.