MINNE OVAT KAIKKI TOSIMIEHET KADONNEET?
Amerikkalainen huippukolumnisti Kathleen Parker aiheuttaa raivoa uudella kirjallaan ”Pelastakaa Miehet”, jossa hän väittää että feminismi on tehnyt miehistä sukupuolettomia ja riistänyt heiltä jalon ja suojelevan roolin yhteiskunnassa.
Tiedetään – miesten pelastaminen on kutsumuksena tuskin kenellekään 2000-luvun naiselle. Useimmat miehet eivät edes tiedä olevansa pelastuksen tarpeessa; useimmille naisille koko ajatus on absurdi. Jos kerron naisystävilleni haluavani pelastaa miehet niin he katsovat minuun kuin tajuaisivat ensimmäistä kertaa elämässään minun olevan hullu. Sitten he sanovat esimerkiksi tähän tapaan: ”Oletko järjiltäsi? Miehethän tätä maailmaa johtavat. Naisiahan tässä pitää suojella. Vittuun miehet!”
No itse asiassa, tuo oli tarkalleen juuri sitä mitä kuulin. Mutta todellisuudessa miehet ovat jo joutuneet ”vittuun” – mutta eivät ihan sillä tavalla kuin olisivat halunneet. Viimeisen noin 30 vuoden aikana miehet ovat joutuneet alistumaan kulttuurille joka hellii ideaa että kaikki elämän pahuudet ovat miesten syytä. Miehet lajina – eivät yksittäiset miehet – ovat pahoja DNA:staan johtuen.
Kun naisille on annettu uhrin, marttyyrin, mystikon tai pyhimyksen rooli, miehet ovat hiljaa vetäytyneet luoliinsa mutustelemaan hilpeyden (ovatko nuo nartut hulluja vai mitä??) ja raivon (kyllä, hulluja ne on ja heillä ovat meidän lapsemme) tunteitaan.
Siinä tapahtumaketjussa, jossa pyrimme luomaan nais-ystävällistä maailmaa, olemme tulleet luoneeksi miesvihamielisen kulttuurin, joka halveksuu maskuliinisuutta ja on kyyninen niitä ilahduttavia eroja kohtaan, jotka tekevät miehistä vastustamattomia – etenkin silloin kun yöllä talossa kuuluu kummallinen tömähdys.
Julkisuudessa miehiä ei juuri kuvata viisaiksi, vahvoiksi ja jaloiksi. Elokuvissa ja musiikissa miehet ovat vaihtelevasti kuvailtu tolloiksi, simputtajiksi, elukoiksi, hakkaajiksi, raiskaajiksi, pillunkyttääjiksi ja vaimon pieksäjiksi. Jopa harmittomimmat perheenisät ovat tv-sarjoissa ovat poikkeuksetta kuvattu, parhaimmillaankin, kömpelöiksi (bumbling?), hidasjärkisiksi typeryksiksi. Kaikesta tuosta saa sellaisen kuvan, että fiksu, kunnollinen mies joka huolehtii perheestään ja taputtelee naapurin koiraa olisi pikemminkin poikkeus kuin sääntö.
Rehellisesti sanottuna olen epätavallinen ihminen miesten oikeuksien esitaistelijaksi tahi läpikuluneen ”perinteisten perhearvojen”-kliseen puolestapuhujaksi. Tai paremminkin, olen samalla tavalla ekspertti perheasioissa kuin Titanicin kapteeni oli asiantuntija merinavigaatiossa.
Kun muistelen menneisyyttäni hellästi, tykkään ajatella että lapsuudenkotini oli meidän oma pikku-Bagdad. Ongelmat lähtivät liikkeelle äitini kuolemasta kun hän oli 31 ja minä 3-vuotias. Isästäni tuli sarja-avioituja, joka astui pyhään liittoon vielä neljästi lapsuuteni ja nuoruuteni aikana. Me olimme toimimaton perhe jo ennen kuin toimimattomuus tuli muotiin.
Valtavirtaussuunnan vastaisesti lähes koko lapsuuteni teini-ikääni asti, olin lähes ainoa yh-isän kasvattama lapsi, jolla oli erilaisia vaihtuvia äitihahmoja. Sain lähietäisyydeltä seurata parisuhteen vaikeuksia ja epäonnistumisia, ja samalla minulle kehittyi suuri myötätunto molempia sukupuolia kohtaan, mutta erityisesti miehiä kohtaan.
Vaikka isäni osasi olla hankala – minua hänen huomattava charmikkuutensa ei sokaissut – pystyin myös näkemään hänen kamppailunsa ja surut joista hän kärsi, erityisesti silloin kun vaimo nro 2 lähti vieden mukanaan isäni nuorimman tyttären, minun pikkusiskoni.
Tämä laaja, kokemusperäinen koulutus miesten ja naisten tapoja, päädyin siihen helpottavaan johtopäätökseen – joka tuntuu monilta kanssasisariltani jääneen huomaamatta – että myös miehet ovat ihmisiä.
Ettei kukaan vain nyt luulisi, että miesten puolustaminen johtuisi vihamielisyydestäni naisia kohtaan, antakaapa minun hetken selventää että pidin/rakastin kaikkia äitejäni. Itse asiassa olen yhä läheinen kaikkien muiden isäni vaimojen kanssa lukuunottamatta viimeistä. Hän on vain pari vuotta vanhempi kuin minä ja ilmeisesti pelkää että jos katseemme kohtaavat minä haluan hopeat (ne minä kyllä haluankin).
Jatkokoulutukseni miesasiassa koostuu kolmen pojan kasvattamisesta, yhden oman ja kahden poikapuolen. Sen seurauksena että olen joutunut kahlaamaan miehisyyden asioissa pohjamutia myöten, minua on kirottu äijänäkemyksellä – ja sieltä päin katsottuna asiat eivät näytä olevan kovin hyvin.
Miehille nauretaan samalla kun isyyden, kuten muidenkin perinteisten miehisten suojelija- ja elättäjä-roolien, merkitystä väheksytään,. Nämä roolit nähdään vain menneisyyden jäänteinä muodista poistuneesta patriarkaalisuudesta.
Nykymiehen mallikappale on kalju, metroseksualisoitu mies tai meikkaajapoika, joka muuttaa ei-sexyt heterohäiskät parfymoiduiksi poneiksi. Ja sehän vain käy niin kauan kuin vetelehditään Starbucks-baarien valtakunnassa mutustellen italialaisia suklaa-pistaasikorppuja ja väitellään siitä, määräkö luonto vai kasvatus sukupuoli-identiteetin. Mutta tässä vaarallisessa maailmassa jossa oikeasti elämme, olisi hyvä jos olisi lähettyvillä muutama sellainenkin kaveri, joka osaisi tehdä muutakin kuin temppuilla hiusväreillä ja kynsienhoitovälineillä.
Miehet on kesytetty nitistämällä heidät viimeiseen nurkkaan; he käyvät luonnollisen synnytyksen opintokursseilla, laskevat synnytyssupistuksia, pullottavat pumpattua rintamaitoa vauvan yöruokintaa varten, – veikkaan heidän alkavan imettääkin ennen kuin saan tämän lauseen loppuun – ja kaikesta tästä huolimatta heitä kohdellaan mitä epäoikedenmukaisimmin mitä tulee lisääntymiseen ja vanhemmuuteen.
Naisella on kaikki kortit,ja laillisesti. Jos nainen tulee raskaaksi, hän voi tehdä abortin – vaikka ilman aviomiehensä suostumusta. Jos hän sattuu haluamaan lapsen, hän saa lapsen – ja mies saa laskun. Miehen pitää elättää jälkikasvunsa, ilman vastaväitteitä. Mutta eikö samalla logiikalla miehellä pitäsi olla jotain sanomista siihen syntyykö hänen lapsensa vai abortoidaanko sikiö?
Takuulla monet miehet ovat ihan liian kiitollisia naisille siitä että nämä hoitelevat pois päiväjärjestyksestä huonosti suunniteltujen romanttisten välinäytösten sivuvahingot, mutta se ei poista sitä tosiasiaa että monia miehiä loukkaa se, ettei heidän mielipiteellään ole mitään merkitystä lastenhankkimisasioissa.
SIIS EI MITÄÄN MERKITYSTÄ tarkoittaa että ”miesten ei tarvitse sekaantua” kuten ei esimerkiksi tilattuun pikku lasipullolliseen postitettua spermaa. Korkea-teknologisen luovutetun sperman säilytystekniikan ja omatoimisen keinosiemennyksen avulla – ja naimattomien naisten äitiyden häpeän puuttuessa – vauvoja voidaan nyt tilata räätälöidysti ilman inhimillisen läheisyyden häslinkiä.
Ei ole muodikasta kyseenalaistaa naisten päätöksiä, varsinkaan sellaisia jotka koskevat lastensaamista, mutta sillä häpeällä joka aiemmin liittyi naimattoman naisen äitiyteen, oli entisaikaan hyödyllinen tarkoitus. Samalla kun onnellisina päästimme sanan ”äpärä” eläkkeelle ja siihen liittyvän äidin ja lapsen emotionaalisen tuskan hyväksyen avioliiton ulkopuolisen lapsensaamisen, se ei aiheuttanut samalla vain valtavaa muutosta asenteissamme, vaan myös uudelleenjärjestelyn tulevaisuuden perherakenteissa.
Sinkkuäitiyden kohottamisella epäonnistuneen suunnittelun jälkiseuraamuksesta hienostuneeksi itsensätoteuttamiseksi, olemme onnistuneet muotoilemaan maailman, jossa isät eivät ole vain riittämättömiä vaan myös tarpeettomia.
Monet naiset pystyvät kasvattamaan, kasvattavat ja aina tulevat kasvattamaan lapsensa ilman isää, välttämättämyydestä tahi ei, onnettomuuden tai muiden olosuhteiden takia. Mutta tästä faktasta ei voida loogisesti vetää sitä johtopäätöstä etteivät lapset tarvitsisi isää. Se tosiasia että jotkut lapset pärjäävät vaikka heillä on vain yksi vanhempi ei tue sinkkuvanhemmuutta sen enempää kuin ajaminen autolla jossa on yksi rengas tyhjä tukee kolmipyöräisten autojen puoltamista.
Niin kauan kuin tiedämme jotain ihmiskunnan historiasta, ihmisyhteisöt ovat pitäneet biologisen äidin ja isän perhettä parhaimpana järjestelynä lapsen hyvinvoinnille, ja yhdenkin vanhemman menettäminen on merkinnyt suurta uhkaa lapsen hyvinvoinnille. Pitää olla jokin syy miksi mies on retuuttanut pitkin maita ja mantuja tarpeettomasti mukanaan naistaan nutturasta vetäen.
Spermanluovuttajien lapset ovat suhteellisesti uusi lisäys ihmisyhteisössä ja he tuovat uusia tarinoita leirinuotiolle. Haastattelin useita aikuisia jotka ovat spermanluovutuksen tuotteita. Jotkut heistä olivat syntyneet lapsettomille aviopareille. Jotkut yksinhuoltajaäideille. Toiset kertoivat sopeutuneensa hyvin lapsuuteensa, kun taas toiset kokivat ristiriitaisia rakkauden ja menetyksen tunteita.
Kaiken kaikkiaan, punaisena lankana nousi esille ajatus jonka pitäisi haudata loputkin käsitykset isien tarpeettomuudesta: jopa kaikkein onnellisimmat lahjaspermalapset ilmaisivat syvän tarpeensa tietää kuka heidän isänsä on, jotta he tietäisivät toisen osan itsestään.
Tom Ellis, väitöskirjaa kirjoittava matematiikan opiskelija Cambrigden yliopistosta, sai tietää 21 vuotiaana että sekä hän että hänen veljensä ovat lahjasperma-hedelmöityksen tuotteita. Heidän vanhempansa kertoivat tämän asian perheterapeutin neuvosta heille silloin kuin nämä olivat eroamassa.
Alkuun Tom ei reagoinut, mutta muutamia kuukausia myöhemmin hän törmäsi henkisesti kuin seinään. Hänestä tuntui kuin hän olisi tullut tunnottomaksi ja hän oli ahdistunut ja peloissaan. Tom alkoi etsiä biologista isäänsä, ja siitä etsimisestä tuli hänen minuutensa ristiretki, tavallinen useille lahjaspermahedelmöityksen lapselle.
”On täysin välttämätöntä saada tietää kuka isäni on, että voisin olla kuten muutkin. Siinä ei ole mitään neuvotteluvaraa” Tom sanoi. ”Olisi myös mukavaa jos hän haluaisi tavata minut, mutta se on jotain jota pikemminkin haluan kuin tarvitsen”.
Tom on täysin vakuuttunut että tarve tietää oma biologinen isänsä on syvällinen ja se on myös lapsen oikeus. Näiden keskustelujen jälkeen Kathleen Parkerille oli hyvin selvää, että isä ei ole vain abstrakti idea tai vaihdettavissa äitiin.
Kuten Tom tämän asian ilmaisee: ”Sinussa itsessäsi on jokin ratkaisematon salaisuus”. Isänsä tunteminen on ilmeisen tärkeää tuon salamyhkäisyyden selkenemiselle.
Monien naisten on vaikeaa myöntää tai ymmärtää, että noin seitsemän vuotta vanhempi poika pitää enemmän miesten kuin naisten seurasta. Nainen voisi tietää vaikka Aladinin aarrekammion oven salaisen koodin, mutta tuon ikäisestä pojasta se olisi vain mälsää verrattuna mieheen joka puhuisi vaikka tomusta. Se johtuu siitä, että äiti näyttää lapsen silmissä aina vain äidiltä, mutta mies on Mies.
Äideiltään pojat haluavat pohjimmiltaan kuulla erilaisia muunnelmia kahdesta lauseesta: ”tykkään sinusta” ja ”paistettuna vai keitettynä”
Opin tämän kantapään kautta kun olin partionjohtajana, ja jotenkin siinä pääsi käymään niin ettei poikani halua olla partiossa enää ikinä.
Ylilaumanjohtaja-Akela-kolleegani oli tohtori Judy Sullivan – ystäväni, äiti kuten minäkin, ja poliklinikalla työskentelevä psykologi. Voitte vain kuvitella poikien innostusta kun he kuulivat ketkä tulisivat ohjaamaan heitä partiotehtävissä: toimittaja ja kallonkutistaja – kaksi poikien voimakastahtoista, ylisuorittaja-helikopteri-äitiä. Eikö pitäsi olla jokin laki joka kieltäisi tällaisen?
Yritimme kovasti toimia poikien parhaan mukaan, totta kai, ja koetimme kaikkemme ollaksemme hyviä luolaemoja. Mutta seitsenvuotiaat pojat eivät halunneetkaan tehdä kahvipakettien vakuumipakkauksista lyhtyjä. He halusivat ampua jousilla nuolia – mieluusti toisiaan kohti -, pilkkoa puita kivikirveillä, upottaa kanootteja – ja mieluiten myös itsensä niiden mukana.
Koulutuspäivän loppupuolella kun pojat olivat ärsyyntyneet äiti-opettajien estrogeenistä ja heille oli tolkutettu useaan otteeseen kuinka monta ”huonoa valintaa” he olivatkaan tehneet, pojat olivat kypsyyntyneet tekemään tosi huonoja valintoja. He eivät halunneet istua ja kuunnella kun taas kerran yksi nainen kertoisi miellyttävästi tärkeistä asioista.
Yksi ikimuistettava kokous alkoi näin. ”Kiitän että istuudutte ja kuuntelette tarkoin kun kerron teille meidän naishistoriamme kuukausiprojektista”, sanoi akela-Sullivan kaikkein rauhallisimmalla psykoterapeutin äänellään. Vastaus hänen vetoomukseensa kuulosti lähinnä Zulu-kansalta joka kiihoittaa itseään taisteluun brittejä vastaan.
Yritin erilaista, hiukan miehekkäämpää lähestymistapaa: ”Pojat, äkkiä tänne istumaan ja suut suppuun. NYT HETI!” Ja kas, he tulivat istumaan. Ja olivat hiljaa. Yksi poika tuijotti minua häikäistyneenä ja henkäisi: ”olisitpa minun äiti”.
Akela-Sullivan ja minä mietimme yhdessä ankarasti tilannetta ja meille kirkastui yksimielinen päätös että hankkisimme vaikka irtolaisten asunnottomien yömajasta sen mitä nämä pojat halusivat ja tarvitsivat – nimittäin miehen. Ja sattumoisin erään partiolaisen isä olikin osa-aikaeläkkeellä tai siirtymässä toiseen työhön tai jotain sellaista – emme kysyneet – ja hän pystyikin osallistumaan kokouksiin. Eikä hänen tarvinnut tehdä mitään. Ei muuta kuin olla läsnä ja hengittää testosteronipisaroita ilmaan.
Miehen läsnäolo siirsi mannerlaatat ja muutti maapallon pyörimisliikkeen akselinsa ympäri. Ja pojat olivat valmiita toteuttamaan hänen joka käskynsä, raivaamaan maamiinat, upottamaan vihollisalukset – jopa istumaan hiljaa yhteisön vuoksi jos karheanaamainen mies sitä möreällä äänellään pyysi. Epäilen jopa että poikien mielestä kahvipakettien vakuumipakkauksetkin ovat erinomaisia lyhtyjä jos mies vain olisi sanonut niin.
Mutta tietenkään pojat eivät viihdy partiossa pitkään. Noin kahdessakymmenessä vuodessa olemme luoneet uuden lapsi-mies-sukupolven, jotka ovat ikuisia nuorukaisia haluamatta kasvaa aikuisiksi. He tyydyttävät heti kaikki tarpeensa sen sijaan että tunnustaisivat itsehillinnän ja omistautumisen tärkeyden; olemme allekirjoittaneet freudilaisen idin olemassaolon.
Kulttuurissamme nuoria miehiä ei juuri estellä nuoruuden huvituksista, jolloin he saattavat kadottaa itsensä videopeleihin ja sisällyksettömiin ”äijä-TV”-ohjelmiin – ja irtoseksiin.
Irtoseksin kulttuuri vallitsee yliopistoissa ja jopa kouluissa ja se on tuonut mukanaan uutta sanastoa joka on sopeutunut suhteiden nykykäytäntöihin: ”tarpeeseen tuleva kaveri” ja ”panokutsu”.
TTK:n ymmärrän, mutta ”panokutsu”? Minun piti ihan kysyä sitä eräältä nuorelta ystävältäni, joka selitti: ”no se on sitä kun joku tyyppi soittaa sulle ja haluaa että sä meet sen luokse naimaan ja sitten meet kotiin".
Miksi kukaan tyttö tekisi niin? Miksi hän palvelisi miestä ilman suhdetta, ilman tunteita, ilman läheisyyden tunnetta?
Ystäväni tähdensi että no, he ovat kavereita. Tarpeeseen tulevia! Mutta ilman velvollisuuksia! Siistii. Kun intin vastausta kysymykseen että miksi ihmeessä, hän lopulta kohautti olkapäitään ja vastasi: ”Ei hajuukaan. Se on tyhmää”.
Pojatkaan eivät tiedä miksi tyttö tekisi niin, mutta he eivät valita – vaikkeivat he nauti siitä kummoisesti itsekään.
Miriam Grossman, yliopiston psykiatri, kirjoitti kirjassaan ”Suojaamaton” niistä seurauksista joita irtoseksi opiskelijoille aiheuttaa. Hän on hoitanut tuhansia nuoria miehiä ja naisia jotka kärsivät monista fyysisistä ja psyykkisistä seksiin liittyvistä ongelmista. Hän syyttää viimevuosien seksuaalikasvatustamme siitä, että seksi on irrotettu tunnesiteistä ja miesten ja naisten kuvitellaan olevan samanlaisia. Grossman vahvistaa sen käsityksen että on paljon enemmän niitä jotka kärsivät pakonomaisten (irto) seksisuhteiden hakemiskulttuurista kuin raiskauksista.
Irtoseksisuhteet, sen lisäksi että ne ovat emotionaalisesti onttoja, voivat tulla fyysisesti tylsiksi. Kun seksillä ei ole tarkoitusta, siitä tulee hydrauliikkaa. Seksiriippuvainen sukupolvi on myös pornosukupolvi, ja nuorten suoritusmallit tulevat pornopaneskeluista jotka ovat kaukana mistään herkkyydestä tai hellyydestä.
Nykypäivän pojat lilluvat pornossa ja pian he ovat harrastamassa irtosuhteita tyttäriemme kanssa. Joidenkin vuonna 2005 suoritettujen tutkimusten mukaan 12% 13-18-vuotiaista brittimiehistä kävi ”aikuisviihde” nettisivustoilla ja Amerikan tilanne lienee varsin samanlainen. Tosiasiallisesti prosentuaalinen osuus on todennäköisesti paljon suurempi kun ottaa huomioon myös sen pornografisen roskapostimäärän jota tulee sähköposteihin. Jos nousevalla miessukupolvella on vaikeuksia mieltää vastakkaista sukupolvea minään muuna kuin seksuaalisen tyydytyksen lähteenä, emme voi teeskennellä ettemme ymmärtäisi mistä se johtuu.
Kaikkein pahin ongelma molemmille sukupuolille – seksitautien leviämisen ohella – on se, että irtoseksi on riidankylväjä joka lietsoo miehet ja naiset toisiaan vastaan. Jotkut nuoret naiset jotka ovat seksuaalisesti yhtä hyökkääviä kuin miehet, ovat vieneet ”vapautumisen” ihan uudelle tasolle käyttäytymällä aivan yhtä huonosti kuin pahimmat miehet.
Carol Platt Liebau, ”Siveys”-kirjan kirjoittaja, käsittelee teoksessaan myös sallivan seksin tuhoisaa vaikutusta nuorille, ja sanoo että kun tytöt ovat alkaneet käyttäytyä ronskisti, niin sitä samaa voi sanoa myös pojista.
”Koska monille nykyajan tytöille on kerrottu että on ”voimaannuttavaa” käyttäytyä aggressiivisesti, ei poikien tarvitse enää ”vongata” tyttöjä – tai edes sitoutua treffeille ”, hän kertoi minulle. ”Tytöt ovat saatavilla (sanan täydessä merkityksessä) ja pojat tietävät sen”.
Miehillä on kuitenkin tunteet. Vaikka he ovat usein haluttomia erittelemään niitä – ja yleensä eivät siihen rupeakaan jos heitä ei vaadita siihen – olen kuunnellut heitä tarpeeksi tietääkseni että yliseksualisoitunut maailmamme saa heidä tuntemaan itsensä usein rammoiksi ja joutaviksi.
Kulttuurinen olettamuksemme että miehet haluavat vain seksiä, vahingoittaa miehiä yhtä paljon kuin kohteeksi joutuneita naisiakin.
Eräs yliopisto-opiskelija summasi tämän äskettäin sanoen minulle: ”Iskeminen on upeeta, mutta jossain vaiheessa siihen kyllästyy ettei mikään merkitse mitään”.
Pohjimmiltaan meidän yliseksualisoitunut ja pornoistunut kulttuurimme paljastaa, miten vähän ajattelemme miespuolisia perheenjäseniämme. Tämä kulttuuri jonka feminismi on auttanut luomaan vahvistaa oletusta että miehillä ei ole kunniaa eikä moraalista voimaa. Tarjoamme miehille halpaa, likaista, velttoa, manipuloivaa aistillisuutta. Odotamme heiltä alkukantaista apinamaista käyttäytymistä joka vahvistaa kulttuurissa vallitsevaa miesvihaa.
Aivan takuulla poikamme – ja tyttäremme – ansaitsevat parempaa.
Niin kauan kuin miehet kokevat joutuneensa syrjään niiden naisten toimesta, joiden suosiota ja hyväksyntää he etsivät; niin kauan kuin heidät vieraannutetaan lapsistaan ja heitä kohdellaan rikollisina huoltajuusoikeudenkäynneissä; niin kauan kuin kulttuuri, joka ei arvosta kunniaan sidottua maskuliinisuutta, kohtelee heitä alentavasti; ja niin kauan kuin nuoret miehet ja naiset lietsovat sukupuolten välistä sotaa, niin kauan olemme vaarassa tehdä kulttuurisen itsemurhan.
Tulevina vuosina tarvitaan miehiä jotka eivät ole hämmentyneet velvollisuuksistaan. Tarvitsemme poikia jotka ovat omaksuneet kunnian, rohkeuden, sankaruuden ja uskollisuuden hyveet. Tarvitsemme naisia jotka antavat miesten olla miehiä – ja poikien poikia. Ja tarvisemme nuoria miehiä ja naisia jotka haluavat sitoutua ja kasvattaa lapsia vakaassa kodeissa.
Kuulostaa takapajuiselta, mutta tässä maailmassa jossa elämme vähempi ei riitä.
Kun pelastamme miehuuden – sen lumoavan jalouden ja ainutlaatuiset voimat – samalla hyödytämme myös naisia ja lapsia. Harvemmat joutuvat köyhyyteen, harvemmat pojat keskeyttävät koulunsa ja joutuvat vankilaan, harvemmat tytöt tulevat liian nuorina raskaiksi tai kärsivät liian aikaisen ja tunteettoman seksin henkisistä vaurioista. Harvemmat nuoret kärsivät yksinäisyydestä jos heidän ei tarvitse kasvaa seksuaalisen vihamielisyyden ilmapiirissä, joka jättää vastakkaiselle sukupuolelle vain petkuttajan tai uhrin osan.
Saattaahan olla niinkin, että olen täysin väärässä. Ehkä miehiä ei tarvitse pelastaa ja ehkä naiset eivät ole olleet koskaan onnellisempia kuin tanssiessaan strippariklubilla. Ehkä naisten pitäisi miehittää barrikaadit ja miesten lämmittää maidot vauvalle. Ehkä miehet ovat tarpeettomia ja naiset pärjäisivät ihan hyvin ilman heitä. Ehkä ihmisluonto on onnistuttu alistamaan ja miehet ja naiset ovat täysin toinen toisensa korvaavia.
Mutta minä en usko. Sitten vasta kun nainen sanoo yöllä miehelle: ” Pysy sinä vaan kulti petissä niin minä käyn katsomassa mikä tuo kolahdus oli” – alan harkita asiaa.