IRC-Galleria

mietin asioita. Kipu on jännää. Kelasin tossa että en pidä kivusta, mutta toisaalta pidän. Se on jotaan erikoista. jos paikkoja särkee, tunnen olevani olemassa. Jos kolautan jotaan, tunnen olevani olemassa.
Hassua - monet mieltää kivun kuolemaan assosioituvaksi. Itse taas mietin et kipu saa mut elämään.

Varsinkin se mielen kipu. Aikoina joina ei masenna, ahdista tai muuten vaan tunnu kipua sydämen päällä, en tunnu olevan olemassa. En oo kokonainen ellei mieleni tunne kipua. Miksihän... En tunnu kokonaiselta. Ehkä olen kasvanut hulluksi, vääristyneeksi irvikuvaksi elämästä... Ehkä. Mutta miksei?

Lakkaako olemassaoloni jos lakkaan tuntemasta kipua? Voi olla.

Muutunko erilaiseksi jos kipu loppuu? Saattaa niin käydä.

Vain tuntemalla syvimmät tuskat ja kovat ahdistukset, minä olen minä. Haluanko edes olla minä? Miksen haluaisi? Minä on hyvä astia katsella ympärilleen. Toisaalta, jos perustaa elämänsä kivulle, olisi sille varmaan hyvä sanoa hyvästit.

Yrittäkää ymmärtää minua. Jos siis haluatte edes. En usko että tekstissäni on teille järkeä, mutta mulle se alkaa olla totuus. Ilman kipua en ole minä. En halua olla jotain muuta. En halua lakata olemassaoloani. Jos ihminen kuolee, hän säilyy olemassa. Jos ihminen lakkaa olemassaolonsa, hän vaeltaa vain tyhjänä pitkin maailmaa, etsien sopivaa paikkaa katkoa siipensä ja kaivaa hautansa.
Kutsukaa mua sitten mielenvikaiseksi. Jos vika on enemmistö, silloin se ei ole vika. Ergo: mikään ei ole viallista. Ainakaan psyykkeessä. mm.

Miksi kelailen näitä taas galtsun blogiin... jaa-a. Kipu on jännä. Olen olemassa niin kauan kuin mieleni tuntee kipua. Hämmästyttävää...?