IRC-Galleria

VIHATUT:
Välittäminen orjuuttaa.
Senkin jälkeen, kun tunnet olevasi maahan lyöty, yrität välittää.
Ja selittää itsellesi syitä jaksaa ajatella positiivisesti.
Kätkeä viha.
Piilottaa kateus.

Omalla tavallaan olet iloinen kun teet sovinnon vanhan vihamiehesi kanssa.
Rauhaisa.

Mutta lopulta olet vain myynyt palan itsestäsi pois.
Taas.

Kun luovut vihasta muiden hyväksi jäät yksin surusi kanssa.
Ja sitten tulee epätoivo ja kyseenalaistaminen.

Lopulta huomaat, ettet enään tiedä missä olet, koska kaikki energiasi menee
oman vihasi kanssa taisteluun.
Tunteen, joka joskus lohdutti sinua ja auttoi sinua jaksamaan.

RAKKAAT:
Älkää puhuko rakkaudesta, te ette sitä tunne.
Se ei ole jotakin kahden ihmisen välistä.
Se ei ole tunne, joka saa haluamaan toista.
Kaikkein vähiten siihen liittyy erotiikka.

Rakkaus on jotakin ihmisen omaa.
Se on valmius uhrata kaikki itsestään jonkin temporuksen säilyttämiseksi.
Kuten sen miten hymyilit minulle.
Se riitti.
Vain se, että hymyilit, enkä tiennyt miksi, mutta näytit olevasi onnellinen.

YSTÄVÄT:
Ystävään hädässä tuetaan.
Ei ole hetkeäkään mennyt, jolloin en ole auttanut ystävää hädässä.
Jos jokin on ollut elämässä tärkeää, niin se että tietää voivansa olla luottamuksen arvoinen.

Vaikkakin moni on jo pettänyt tuon luottamuksen.
Itsekkyydestä tai pelosta.
Tai vain unohtanut, että se ihminen, joka tekstaa aina takaisin haluaisi myös joskus tulla kuulluksi.

"Ystävä ei vaadi", koska ystävän ei pitäisi joutua vaatimaan.

UNOHDETUT:
Te jotka unohdatte ensin itsenne.
Minä olen kuin te.
Rakentanut kaiken sen varaan, mitä joku toinen minulle on.
Itse en ole mitään muuta, kuin tyhjiä tekoja ja sanoja.

Mitä hyödyttää osata piirtää, kun kaikki piirrokset ovat vain kuvia muiden elämästä?
Mitä hyödyttää osata säveltää, kun kaikki se sävelet kertovat jonkun muun kauneudesta?
Mitä hyödyttää osata ajatella, kun kaikki ajatukset miettivät vain sitä toista ihmistä?


En ole koskaan unohtanut tai kadottanut itseäni, en vain koskaan ollut ketään.
Olin aina se sankari kirjoista, pääpaha tarinoista, sivuhahmo kertomuksissa.
Elänyt koko elämänsä tarinoista, juonista muista, kuin omista.
En koskaan oikea ihminen, ainoastaan jonkun muun luomus.
Isän? Äidin? Tyttöystävän?
Nimettömien tusinakirjailijoiden? Koulukaverien? Opettajien?
Vaatimusten? Odotusten? Ehtojen?
Jonkun muun, en oman itseni luomus.

Kaikki psykologit huutavat hallelujaa ja tanssivat, kun filosofit viimeinkin taipuvat ja myöntävät ihmisen olevan vain muiden tuotos.
Tanssivat ilosta, kun kaikki tunnustavat, että "kyllä, asfalttiin 300km/h iskeytynyt lapsi vuotaa verta ja hänen luunsa ovat murskana"

Keitä te olette?
Miksei teillä ole kunniaa?
Tai edes ymmärrystä?
Teille kaikki on vain omaa hupia.
Omaa.
Aina itselleen ensin.
Muiden kustannuksella, omaa hupianne.

Älkää puhuko rakkaudesta, te ette sitä tunne.