IRC-Galleria

Kierittyäni noin puolitoista tuntia lakanoissani päätin, että valvon sitten töiden alkuun asti.

Miksi minulta ollaan ottamassa viimeinenkin turvani.
Tuntuu, kuin elämästäni olisi tahrattu jokainen asia järjestelmällisesti, mutta sen huomaa vasta nyt kun viimeistä pakotietäni tukitaan ja tuhotaan.

Kaikki vapaa-aikani on kivun täyttämää, edes humalassa en pääse siitä eroon.
Sama toistuu työaikana, jolloin minulla on entistä enemmän aikaa vajota mieleni alhoon pimeään.
Kaikki musiikki, jota kuuntelen tihkuu sitä kipua.
Kaikki piirtämäni vain kuvastaa sitä pahaa oloa ja järjettömyyttä.

Ja nyt en enään saa uneksiakaan rauhassa.
Olen joko hereillä tai sitten näen painajaisia, jotka vaivaavat päiväkausia.

Kuinka kauan vielä, ennenkuin napsahtaa ja teen Auviset tai jotakin yhtä kamalaa?
Miten selvitä, kun ei enään tiedä pitäisikö lopettaa itsensä siksi,
että kipu on sietämätön vaiko siksi,
että pelkää satuttavansa muita.

"Niko susta tulee vielä jotakin suurta."
Hah? Mitä suurta minusta muka voi tulla?
En osaa mitään ja panokseni on hyvin vähäinen kaikessa suhteessa.
Löydän itsestäni potentiaalia, mutta se on usein väärin suunnattu,
pahimmassa tapauksessa ympäristölle vahingollista.

Järkeni heikkenee asteittain, välillä voin nähdä kaiken loogisesti,
mutta yhä useammin näen järjettömyyksiä.
Kipua, tuskaa, välinpitämättömyytä.


Lopulta huomaan vain olevani aivan asian alussa, 19 vuotta taaksepäin:
Kuka olen?
Missä olen?
Miksi olen?

Ja ketä pitää tappaa, että saa tietää...?