Nousen pyöräni selästä ja talutan säästyäkseni leikkivien lasten vanhempien paheksuvilta katseilta. Väkeä puistossa on yllättävän vähän ja nurmikko on hyvinvoivan vihreä. Stadionilta kuuluu jo musiikkia, mutta se on liian hiljaista ja hyvänkuuloista tullakseen livenä. Kierrän väkijoukkokeskittymän takaa metalliaitojen edestä. Katsomossa näkyy olevan paljon vapaita paikkoja - ehkä kaikki ovat menneet tauolle tai jotain.
Valtaan etäämpää itselleni koivun, piiritän sen pyörälläni, pyöräilykypärälläni ja repullani. Koivua vallassaan pitäneet kärpäset ja kirvat eivät ole tietävinäänkään tästä vallanvaihdoksesta, ne toivottavat minut tervetulleiksi ja tiettyyn rajaan asti hyväksyvät huitomiseni jonain eleenä, joka - vaikkakin aluksi tuntuu vihamieliseltä - onkin vain jokin ihmisten tapa tehdä tuttavuutta muihin eliöihin. Kärpäset pitävät kirjastani vähintään yhtä paljon kuin minä, ne tarkastelevat tekstiä lähempää pyrkimättäkään suurempaan kokonaiskuvaan juonesta. Ilma on sopivan lämmin ja äskeinen sadekuuro osoittautui hyvin lyhyeksi.
Yleisö alkaa hurrata toivottaakseen esiintyjät tervetulleiksi. Musiikki alkaa soida hiljempaa kuin kuvittelin, kuulen laulun ja bassot ylikorostettuina, kun kitarat ovat harmittavan ja rummut yllättävän hiljaisella. Joku huutaa mikrofoniin jotain aina biisien välissä. Kirvoja tippuu puusta iholleni. Suin hiuksiani luullessani jonkin koskevan niitä ja vaihdan useasti asentoa löytämättä täydellistä. Yritän olla huomaamatta naapuriporukasta hiljalleen leijailevaa tupakansavua.
Järjestyksenvalvojat, yleisö, ja ehkä bändikin, tietävät että Me olemme ulkopuolisia. Helikopteri pörrää taivaalla, varmaan kuvaten showta, eikä Meitä, niinkuin eräs tälle heilutteleva ja innokkaasti hyppivä naapuripiirin nuorehko mies kuvittelee. Lopulta joku Meistäkin innostuu antamaan aplodit - ei tosin bändille, vaan uskaliaalle estottomalle pojalle, joka kiivettyään metalliaidan ylitse seisoo neuvottomana järjestyksenvalvojan huutaessa hänelle. Kaikkien huomio kiinnittyy välikohtaukseen, joka kuitenkin kaikkien harmiksi päättyy liian pian pojan kiivetessä takaisin metalliaidan ylitse. Aita heilahtelee nyt varmasti enemmän kuin äsken, sekin otti itseensä järjestyksenvalvojan torut ja kostoksi yrittää pudottaa pojan selälleen nurmelle, huomaten kuitenkin olevan riittämätön siihenkään. Me kaikki hymyillen ihailemme poikaa, samalla kuitenkin salaisesti vihaamme - olihan hän häväistessään itsensä häväissyt kaikki Meistä. Kääntämällä katseemme pois yritämme osoittaa järjestyksenvalvojalle olevamme erilaisia. Ei Meitä oikeasti kiinnostaisikaan tulla sinne aidan toiselle puolelle. Tämä jää kuitenkin seisomaan rintamasuunta Meihin käännettynä.
Ilma alkaa viilentyä ja puen takin päälleni. Purukumi menetti makunsa jo kaksi tuntia sitten, mutta minulla ei ole paikkaa mihin sen laittaisin ja niinpä jatkan jauhamista. Pitkien aplodien ja huutojen jälkeen bändi tulee soittamaan encore-kappaleet. En ehtisi varmaankaan lukea kappaletta loppuun ennen yleisön ryntäystä ulos, niinpä taitan sivun ylänurkan kirjanmerkiksi ja suljen kirjan. Aurinko on kauniin keltainen ja paistaa matalalta lehtipuiden takaa. Koetan ottaa siitä kuvan, mutta ymmärrän, etten saa sillä vangittua musiikkia. Otan ympäristöstä videokuvaa, mutta ymmärrän, etten saa sillä vangittua tunnelmaa. Pakkaan tavarani ja kierrän vielä katsomassa, miltä show näyttää sieltä, missä suurin osa puistossa maleksijoista istuu. Tajuan olevani lavan takana, bändi onkin selin Meihin päin, eikä täältä olisi mitään mahdollisuuksia shown näkemiseen. Nousen pyörän selkään ja lähden ajamaan nurmikolla alamäkeen. Alkaa laulu, jota olen joskus kuunnellut youtubesta.
Kierrän stadionia hitaasti sen pätkän verran, mitä kotimatkaa pidentämättä suinkin pystyn. Stadionin sivustalla on huomattavasti enemmän pääsyiliputta hengailevaa väkeä. Soundi onkin täällä kirkkaampi, ja jostain kohdista saattaa jopa nähdä (täällä valkoisella kankaalla vuoratun) metalliaidan ylitse lavan suuntaan. Jätän pyöräni lukitsematta hieman aukeammalle paikalle ja pienen epäröinnin jälkeen nousen liikennemerkkiä pystyssä pitävälle betonialustalle. Näen jopa screenille, joskin yksi valopylväs on juuri pahasti edessä. Vieressäni samalla betonialustalla seisova mies kysyy minulta jotain, ja yritän virittää aivoni ymmärtämään taas vaihteeksi englannin kieltä. Pienen kalibrointitauon jälkeen kysyn töksäyttävästi (joskin äänensävyvivahdetta käyttäen yrittäen saada sanani kuulostamaan edes hiukan sopivammalta) "wot?". Hän toistaa lauseensa pienen tauon jälkeen ja vastaan siihen nyökkäämällä "jeah". Hymyilen ja sanon että nyt voimme sanoa nähneemme rautaimmen livenä (sanoinkohan live vai alive), ja hän näyttäisi olevan samaa mieltä.
Katselen hetken screenille päin, ja mies tarjoaa minulle kiikareitaan lainaksi huomattuaan, ettei minulla ollutkaan kiire jatkamaan matkaani. "Sure, why not" - nyt alan jo muistaa amerikankielisiä sujuvia täytelauseitakin. Kiikarit ovat paljon pienemmät kuin ainoat koskaan aiemmin käyttämäni 80-lukulaiset jättikiikarit, ja ne ovat valmiiksi säädetyt tarkentamaan oikealle etäisyydelle. Hetken mietinnän jälkeen päätän olla ottamatta silmälasejani pois, olkoonkin että se hankaloittaa tähystämistä. Käteni tärisevät, aluksi huomattavasti, sitten enää vähän, ja lopuksi enää hiuksenhienosti. Katselen yrittäen keskittyä linssien läpi saamaani informaatioon, saamatta siitä kuitenkaan täydellistä otetta - se ei halua alistua sellaisen katselijan ymmärrettäväksi, joka ei edes viitsi ottaa silmälaseja päästään. Sitä tulee kiikareiden linssien läpi, kuitenkin suurin osa siitä tulvii yli reunojen, enkä enää ole varma, onko reunojen yli tuleva osa todella alempiarvoista kuin se toinen. Käännän kiikareita kevyesti yrittäen löytää tunnistettavan kiintopisteen, uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta silmäni löytävät screenin. Kitarasoolo alkaa.
