Mitäs tässä onkaan viimepäivinä tapahtunut. Ainiin, sain siis töitä ja paikka on varmistettukin, joskin nimi ei ole vielä paperissa. Asuntoja olen etsinyt huonolla onnella, suureksi osaksi siksi, etten ole osannut hakea oikein. Minä kuvittelin, että voisin etsiä kaikki teoriassa järkevät kohteet, naputella ne exceliin ja sitten vertailla kämppiä eri kriteereillä ja harkita, mikä niistä on sopivin, mutta eihän se homma niin toimi, kun ne kämpät saattavat kadota parissakin tunnissa ja vaikkeivat katoa, se voi olla silti jo varattu. On siis ihan mahdoton vertailla niitä keskenään. Pitää siis laittaa kaikki asuntovahdit päälle, kytätä arkisin vähintään sen 8-16 ajan sähköpostia ja heti kun tulee uusi kämppä, laskea sen hyvyys ja jos voisi kuvitella muuttavansa, niin soittaa välittäjälle ja sanoa, että mä tahon tän! Onneksi tämäkin asia selvisi, muuten minä olisin kiltisti vain odotellut ja ilmoitellut järjestään päiviä tai tunteja myöhässä, enkä saisi koskaan mitään.
Jostain syystä minuun iski yhtäkkiä voimakas surumielisyys toissapäivänä. Se vain tuli jostain ja olosta tuli yhtäkkiä samanlainen mitä syksyllä. Kyseessä ei ole angst-olo, vaan enemmänkin sellainen :(-olo. En kieriskele itsesäälissä enkä mitään, mutta ihan jo naamasta näkee, että kaikki ei ole ok, kun suupielet roikkuvat alaspäin ja otsassa on ryppy. Näytän samalta kuin äiti, jonka lapsi on kidnapattu ja uhattu tappaa. Sekoitus stressiä ja surua, sekä epätoivoisuutta. Ehkä se asunnonhakustressi laukaisi tuon tai ehkä muuten vain koko muutto ja elämäntilanteen muuttuminen ylipäätään oirehtivat näin. Olen jostain syystä ollut lähes ylityyni tämän työn suhteen. En osannut jännittää hirveästi haastatteluja, en osannut hyppiä kattoon työn saamisesta ja jostain syystä yhtäkkiä olen pystynyt soittamaan puhelimella ties mihinkä ilman paniikkia. Normaalisti kun vähintään tunnin hautoisin sitä puhelinnumeroa käsissäni ja kirjoittaisin itselleni repliikit. Ehkä se mystinen tunteettomuus nyt purkautuu tälläisenä alakuloisuutena.
Toisaalta kyse voi olla yksinkertaisesti siitä, että halusin juhlia työnsaantia. Edellisessä taisinkin jo kirjoittaa, että yksin juhliminen on tylsää. Jep, jopa niin tylsää, etten edes viitsinyt sitten juhlia. Rosso ja Kotipizzakin jäi väliin ja tilalle tuli liikaa Lidlin paskaruokaa. Pääsiäisen ja muuttokiireiden takia voi mennä hyvinkin 3-4 viikkoa, ennenkuin ennättää heittää "tsadissa" vapaalle ja kivahan se olisi ollut vähän kuin pitää läksiäiset vielä täällä asuen. Uudessa kaupungissa en tykkää heti niinkään juhlistaa muuttoani, vaan enemmänkin pari ekaa viikkoa ujosti yksin yrittää tutustua lähialueisiin jännäkakat puntissa. Niissä ekoissa juomakerroissa on aina jotain maagista, vaikka ne aina ovatkin juhlintaa ajatellen tosi tylsiä. Muistan niin elävästi ensimmäinen ryypiskelykertani Kuopiossa, kun kartta kädessä kävelin torille ja join ylimakeaa kiljua, jota taisin vähän laatatakin ja joka ei edes noussut. Sitten kotiin. Kaikesta huolimatta se oli erikoista. Varkaudessa istuin sohvallani pimeässä asunnossa (en omistanut vielä lamppuja) yksin ja katsoin juuri ostamaani digitelkkaria ja join Tapiota. Keskustassa kävin nukahtamassa. Outoa kyllä, Lappeenrannan ekaa kertaa en muista, tosin asiaan vaikuttaa hieman se, että olin käynyt siellä ehkä joku 3-5 kertaa ryypiskelemässä jo ennen muuttoani, joten ihan sellaista puhdasta ekaekakertaa ei niinkään tullut.
Vaikka vihaankin muuttoa fyysisenä toimenpiteenä, tykkään kovasti siitä, kun maisemat vaihtuu. Aina myös toivoo ja olettaa, että muutto toisi sellaista virtaa ja muutosta ylipäätään elämään, jotta voisi pyrkiä ulos rutiineistaan. Valitettavasti harvoin niin käy, mutta jospa tällä kertaa. Edellisistä muutoista viisastuneena tiedän kyllä sen, että itsestään mikään ei tapahdu, joten pitää vain aktiivisesti tavata jokaista tietämääni Helsinkiläistä kaljatuopin äärellä, etten taas erakoidu yksin isoon kaupunkiin. Etenkin jos kämppä tulee olemaan hieman syrjemmässä ja sinne menee yhteydet läheltä työpaikkaa, on niin helppo lähteä suoraan töistä kotia ja sinne tielleen jäädä. Jo se, että kulkuyhteyteen päästäkseen pitäisi kulkea keskustan läpi, auttaisi paljon, kun silloin on helpompi jäädä sinne "hengaamaan". Periaatteessa optimaalisinta olisi toki asua niin lähellä keskustassa, että töistä voisi suoraan kävellä kämpille hieman virkistäytymään ja sit "kylille", mutta arvata saattaa, ettei se onnistu kuitenkaan, vaan sitä jämähtää siihen sohvalle tai koneen ääreen, etenkin jos joku kaveri ei vonkaa johonkin.
Enää hieman yli 2 viikkoa muuttoon. Pitäisi jännittää, muttei vielä. Sen pitäisi jännittää triplasti, että reilun viikon päästä minulla on auto, joka pitää ensin ajaa tänne ja sitten vielä Helsinkiin. Tämäkään ei jännitä, vaikka olen viimeksi auton ratissa istunut pari vuotta sitten ihan vähän ja enemmälti herra tietää milloin, joskus 6-7 vuotta sitten. Kääk!
Tekisi mieli kovasti aloittaa helsingissä jotain sosiaalisia harrastuksia, mutta kun ei tiedä mitä. Varmasti helsingistä löytyy ihan mitä vain, mutta kun ei edes tiedä niitä valikoimia, niin miten niistä mitään valita. Pitänee tutkia jotain nettisivuja tai ties mitä kelttiksiä, että löytyisikö jostain joku lista kaikista harrastuksista ja niiden harrastuspaikoista, tätä kautta kun voisi saada huisisti ideoita, että hei, totahan mä haluankin koklata! Punttisaleilua pitää ehdottomasti jatkaa, mutta tekisi mieli myös tanssia ja käydä pilatesissa, sekä sitten ei-fyysisemmin harrastaa esim. astronomiaa ja jotain sellaista, jota harrastetaan tuopin kanssa kuppilassa paskaa puhuen.
Loppuun (tai siis alkuunhan se tulee) kuva minun Hulk-ilmeestäni. Osaan jännittää kaulan kaikki jänteeni hyvin irtonaisiksi. Kuvista valitettavasti se ei näy niin hyvin kuin oikeasti, niitä jänteitä on viisi ja ne hyppäävät tosi selvästi esille. Kiitos laihduttelun nuokin nyt näkyy. Mitään hyötyähän siitä ei ole, että kaulassa törröttää hirveitä "suonia" kun ilveilee, mutta ilveily onkin kivaa!