IRC-Galleria

Jeij, vihdoinkin sain virallista tunnustusta töissä. Kyllähän minua on monestikin kiitelty, mutta se on vain ollut kiittelyä. Tänään sitten ihan BU:n päällysmies ojensi ison pullon samppakaljaa kiitokseksi erinomaisuudestani parhauden ja täydellisyyden alalla. JEIJ! Olen ehkä pinnallinen tai lapsellinen tai mikä lie, mutta rakastan kehuja ja sitä kun minua kehutaan muiden nähden. Yksi syy tehdä töitä on juurikin pätemisefekti, mieluummin vähän pienempi palkka ja paljon taputtelua, kumartelua ja lahjakortteja kuin parempi palkka ilman julkisia "SÄ OLET PARAS!" kunnianosoituksia. Työmotivaationi on muutenkin täysin riippuvainen olotilastani ja se voi romahtaa hetkessä jos sitä ei jatkuvasti virkistetä, joten kiitokset näkyvät välittömästi myös positiivisesti työn laadussa kun taas viikkopalaverien poistaminen, selkääntaputtelun väheneminen ja muu "tehdään vain töitä eikä juhlistella" paska saa sit työn laadunkin sukeltamaan.

Jos töistä tuli hyvä mieli, niin tuli liikunnastakin. Oikeasti on ihan helvetin ärsyttävää kun tiedän, että minä rrrakastaisin urheilua musiikin tahtiin, jos vain jotenkin onnistuisin sellaista järjestämään. Sen pitäisi olla oikein kunnon masokistiurheilua, jossa hiki ja ripuli lentäisi taivaisiin. Kunto Plussan sisäisten vatsalihasten treeni on kyllä aika lähellä sitä välillä, muutama liike on hyvinkin natsi ja kaikessa hirveydessään jos silloin sattuu juuri tulemaan joku mahtava biisi, niin olo on ihan euforinen. Kroppa huutaa kaiuttimien tahtiin ja kipu, musiikki ja kehityksen tunne lyövät kättä. Sitten jos/kun olen rikas, vuokraan itselleni jonkun liikuntasalin pariksi tunniksi, asennan sinne jotain hienoja laservaloja, paljon äänentoistoa ja parkourtyylistä rataa. Sitten isken valot kiinni, musiikin kovalle, jotain hyvää soimaan ja riehun vain pitkin seiniä itseäni teloen ja hikoillein kuin eläin.

Tästä tulkoon nyt lyhyt, kun valkosipulikasvisgratini on valmista ja makkarapiffetkin kärisevät jo. Omnomnom!