IRC-Galleria

Työpäivä oli lopultakin ohi, kello noin kuusi ja ulkona oli hyvin syksyinen, joskin vielä ihan kaunis sää. Lämpötila oli viereisen varustamon mittarin mukaan +5, aurinko paistoi lämmittämättä ja kivenheiton päässä olevalta mereltä tuuli ja kovaa.

Vedin huivia tiukemmalle kaulaan ja pienessä etunojassa vastatuuleen kävelin kohti pysäkkiä. Huh, olin näköjään ajoissa, mutta ehkä liiankin ajoissa. Seuraavan bussin tuloon olisi noin 5 minuuttia, joka on aika pitkä aika seistä kylmässä vain seisomalla, muttei tässä muutakaan tekemistä keksinyt.

Menin siihen moodiin, mihin niin usein menen kun on ylimääräistä aikaa tai huomiota ei tarvitse kiinnittää muualle. Tuijotan eteenpäin ja näen yksityiskohtia, mutten enää huomaa kokonaisuutta. Uppoan täysin ajatuksiini päästäen aivot luomaan kaikkea mitä mieleen tulee. Tässä tilassa saatan helpostikin miettiä 100 metrin päässä kävelevän naisen sukkien väriä, mutten huomaa, jos kaveri seisoo vieressäni ja heiluttaa kättä.

Tuijotin kohti merta ja mutkaa, minkä takaa bussin pitäisi ilmestyä. Lehdettömistä puista tuli mieleen jostain syystä Miami Vice ja tämän ajatuksen jälkeen olinkin siirtynyt zombie-tilaan ja päässäni alkoi pyöriä tajunnanvirta:

”Eikös Miami Vicessä ollut ne jotkut kasariäijät joilla oli jotain pikkutakkeja aina päällä? Tosi paljon jotain värejä ja hahaa, frendeissähän oli se yksi jakso missä Rossilla ja Chandlerilla oli just samanlaiset vaatteet ja hihat nostettu ylös. Eikös kasari ole nyt kuitenkin muotia, pitäisiköhän munkin nostaa hihat ylös, paitsi eihän tästä paksusta hupparista varmaan edes saa, mutta siitä ohuesta siniharmaasta kyllä saa. Minkähän housujen kanssa se kävisi parhaiten? Mähän taisin kerran pitää sitä mustien Bronxien kanssa ja ne eivät kyllä oikein stamlanneet, mutta sinisten farkkujen kanssa ne kyllä stamlaa. Omg, tolla naisella tossa vieressä on kyllä vetävät vaatteet, täyttä mustaa kuten aina. Hänhän oli joku talousosastolta meidän firmasta, ihan kuin olisin jossain bileissä jutellutkin hänelle. Miten en nyt voi muistaa? Mutta joku perjantai se oli kuitenkin, silloin oli myös tosi kylmä ja ihan kuin olisin jotenkin päihtynyt ja hihihi, mähän vedin sen yhden ylläripierun siellä sohvalla salaa ja joku nuuhki kainaloitan, se oli taitavasti tehty se. Niin, noista puista tulikin mieleeni, että tässä on nyt varmaan mennyt jo pari minuuttia, bussi voisi periaatteessa tulla kohta, jos se olisi reilummin etuajassa ja joskushan se on ollut. Voi helvetti HKL voisko nämä linjat koskaan kulkea ajallaan, on niin turhauttavaa joka kerta arpoa milloin bussi tulee ja milloin ei. Ei ole muuten näkynyt sitä yhtä söpöä tyttöä enää 20:ssä kuten vuosi sitten, hassua, onkohän hän vaihtanut asuntoa tai kuljenko minä vain nykyään ihan eri busseilla. Jos kaksi bussia kasaisi päällekäin, niistä voisi saada hauskan yhdistelmäbussin tai jos joku ryhmä hyökkäisi bussiin ja minä torjuisin kehollani ammukset. Olisi hienoa kun kaikki kirkuisi ja minä makaisin maassa verta vuotavana ja tämä söpö henkilö pitäisi minusta kiinni kun vähitellen kuolisin pois. Tai ehkä sittenkin jos jotkut minulla olisi joku rautalevy rinnassani, joka kilpistäisi ammuk... hei, onko tuo oranssia väriä tuolla edessä? Eikös 16:lla juurikin yleensä ole linjamerkintä oranssilla, kun muilla se on keltaisella? Sehän tarkoittaisi sitä, että bussi käy vielä tuon yhden mutkan tuolta jonne ei enää ja ilmestyy noin 10 sekunnin päästä. Tämä kylmyys loppuu vihdoinkin ja pääsee bussiin lämmittelemään. No mutta hei, bussia ei näy, mutta se oranssi pilkahdus on vieläkin siellä. Eikä, sehän on vain joku oranssi lehti, joka näyttää ihan valotaulun oranssilta...”

Jostain tuntemattomasta syystä tämän tajuttuani ja täysin ulkomaailmasta irtaantuneena yhtäkkiä suustani tuli sanoja ääneen ja kovaa. Tämä on normaalia toimintaa yksin kotona, kun jopa tuntienkin mittaisia ajatusjaksoja seuraa joku lyhyt tokaisu ääneen, jonka jälkeen ajattelu taas jatkuu. Ongelmallista tässä oli se, että pysäkillä muiden kuullen ja nähden sanat olivat vähän vähemmän harkitut: ”NO MUT VOIHAN PILLU!”.