Tunnen sydämeni pamppailevan kuin hirvi kun painaudun ovea vasten, avaan sen nopealla ranneliikkeellä ja syöksyn pimeyteen. UNAGI! Pimeässä osa aisteistani ei toimi, joka vain parantaa muiden aistien toimintaa. Hajuaistini virittyy äärimmilleen ja aivojen synapsit järjestyvät uudelleen tehostamaan kuuloa. Kaukaista kolinaa putkista, jokua taas hakkaa yläkerrassa hanaa täyttäessään kahvipannua. Muuten ympärillä on hiljaista, ilmastointilaitteen hurinaa lukuunottamatta. Siirrän huomion kuulostani hajuun. Tuhannet feromonit tuoksahtavat nenääni ja analysoin kuin haukka niistä tärkeimmät. Emäksistä teollisuusliuosta, kumia, kuitua, tupakkaa, lihapiirakkaa ja otsoonia, joka jää leijumaan loisteputkien ympärille. Huoneessa on selvä ihmisen haju, muttei tuore. Huokaisen helpotuksesta ja laitan valot päälle.
Kellertävä loisteputki värisee ja syttyy ja valaisee ahtaan tilan. Ympärillä on rauhoittavan sinistä, mutta samalla kliinistä. Koko tila tuntuu kuiskivan päähäni ristiriitaisia viestejä. Viihdy! Kiirehdi! Älä jää asumaan! Hyvää päivänjatkoa. Kirkaisen, kun tajuan jättäneeni lukon auki ja virheestäni valpastuttuani syöksähdän sisempään huoneeseen kuperkeikalla, jota kadun koko loppupäivän törmättyäni johonkin tahmeaan lattialla. Kiepsahdan polviasennossa ympäri, tartun vessaharjaan ja valmistaudun kohtaamaan vihollisen. Ei ketään. Harmi, tämä manööverini olisi varmasti tuonut yllätysedun.
Hieman pettyneenä kuitenkin avaan aarteen ja housuni ja istahdan hetkeksi paikalleni samalla iloisesti viheltäen. Taas yksi seikkailu ohi ja taas voittajana. Lopuksi pyyhin pyllyni ja harjoittelen kurki-paperi-asentoa peilin edessä. Olen voittamaton vessaninja!