IRC-Galleria

Tämä perjantai tuntuu todella pitkältä vaikkei olekaan edes Pitkäperjantai. Tekisi niin mieli vetää pää täyteen eli kansankielellä ”pelti kii” tai jos olisi edes se ajokortti niin lähteä ajamaan tuonne pimeään niin kauan kuin baanaa riittää ja rokki soisi, mutta sitäkin saa vielä tovin odottaa.
Tänäkin iltana on niin monta outoa keskustelua eri henkilöiden kanssa käyty, vanhoja palaneita ihmissuhde-siltoja kytee yhä ja niihin hiiliin tulee puhallettua henkeä vasten omaa tahtoaankin.
Toinen ystävä väittää toisen ystävän sanoneen jotain ja toinen kiistää, ketä voi enää uskoa, keneen voi luottaa? Elämä on kinkkisiä valintoja, elämä on moniovinen labyrintti, jonka koukeroissa joutuu välillä umpikujaan tai tienhaaraan, joista vain toinen vie eteenpäin.

Katselen vanhaa luokkasormusta tuossa pöydän kulmalla, siitä muistuu mieleen ajat yläasteella kun kaikki oli jotenkin niin paljon yksinkertaisempaa, onnellisempaa, ihminen on sitä onnellisempi mitä vähemmän hän tietää, tieto, se lisää tuskaa niin kuin vanha sananlaskukin jo sanoo. Rakkaus sokaisee, tekee ihmisestä tyhmän, onnellisen. Kun ihminen on sokaistuneen rakastunut hän tekee typeriä virheitä ja valintoja joita saa katua, jos ei ole varuillaan voi tehdä tai sanoa jotain jota ei olisikaan pitänyt sanoa, ei pitäisi luottaa niin silmittömästi vai pitäisikö sittenkin? Joskus kyllä.
Rippirannekoru ranteessani tuo myös mieleen ajat, jolloin elämässä puhalsi uudet tuulet ja haasteet, toki niitä haasteita on elämä koko ajan pullollaan kun vain osaa katsoa ympärilleen, mutta silloin sitä oli vielä niin nuori ja kokematon, vieläkin kokemattomampi ja nuorempi kuin nyt.
Mikä minusta tulee isona? aikuinen? Niin, sehän valinta meillä kaikilla on edessä, mitä haluaa tehdä aikuisena? Viisaat ystävät ovat sanoneet että valitse se tie joka vituttaa vähiten kulkea.
Jokainen päivä on lahja joka pitäisi elää kuin se olisi viimeinen, silloin ei katuisi siellä kuuluisilla taivaan porteilla ettei elänyt täysillä. Sitä ei aina vain tule miettineeksi että aika täällä elävien kirjoissa on rajattu loppupeleissä aika helvetin pieneksi, niin pieneksi että se ei ole kuin yksi tähdenlento ikuisella tähtitaivaalla. Toisaalta, kuka haluaisi elää ikuisesti?

Huomenna sitä pääsisi sentään vähän tuulettumaan Helsinkiin Hybrid Childrenin keikalle Gloriaan, piti serkulle soittaakin että pistää vip-lipun mulle, täytyy katsokaas aina käyttää kaikki sukulaisuussuhteet hyväksi jos mahdollista. Tässä on vituttanut 24/7 jo usean viikon ajan aika ankarasti, joten on varsin virkistävää saada edes hetkeksi muuta ajateltavaa kuin rikkinäiset ihmissuhteet. Siitä täytyy olla onnellinen, että olen pystynyt pääsemään edes lievään sopuun muutaman ”menetetyn ystävän” kanssa, luottamus heidän kohdaltaan on kai mennyt minuun mutta olen iloinen siitä että he ovat pystyneet antamaan minulle ns. ”toisen mahdollisuuden” ja sitä mahdollisuutta en aio enää pilata, voi kun kaikki pystyisivät antamaan sen toisen mahdollisuuden joskus, mutta elämä on kuten kuuluisa mainoslause kuuluu.

Jotkut varmaan luulevat että pidän itseäni täydellisenä ja kaikkitietävänä tai sitten vastakohtaisesti täysin itsetunnottomana paskana. Ehkä enemmän tuota jälkimmäistä, tulee niin perkeleen usein tehtyä asioita joita ajattelee vasta sitten kun ne on jo tehty, mutta niin tuntuu tekevän muutkin että kai se kuuluu osana inhimillisyyttä.

Kello lähestyy hiljaksiin puoltayötä, olen koko illan notkunut koneella messengerissä, keskustellen niiden harvojen ”ystävien” kanssa, toisilta niistä saa varsin mielenkiintoista propagandaa toisista ystävistä. Ota näistä sitten selvää. Alkaa pienen ihmisen päätä särkemään niin monimutkaiset asiat. Voisi kai kohta hipsiä nukkumaankin ennen kuin vittuunnutan jonkun niin täydellisesti ettei ole enää paluuta.

Kirjoittamisella on joskus kummallisen terapeuttinen vaikutus psyykkeeseen, ei tarvitse terapeuttia kun kirjoittaa vain tuntemuksiaan eikä aina tarvitse edes olla ketään joka lukisi niitä.