Se on hassua kun on olo että asiat alkavat luistamaan niin sitten kaikki menee vituilleen... tehokkaasti...
Olen niin maassa että en jaksa edes kyynelehtiä...
Menetin arvokkaimman asiani...
Kaikkeni...
Mutta minä elän vieläkin...
Se on tullut todistettua että viina ei auta tilanteessa mitenkään... pahentaa vain tilannetta... Ja valheessa on pakko elää ja sitä täytyy uskoa... Koska kaikki mihin uskon ja turvaudun on vain valhetta paremmasta huomisesta... Ja se että suurinosa mitä minulle ikinä sanotaan on valhetta... Ja kun uskottu elämänkumppanikaan ei voi kertoa totuutta vaan karttelee kaiken suoraan sanottavan... Luottamusta ei tunnu olevan...
Kai olen vain niin epäuskottava että minulle ei kannata vaivautua sanomaan totuutta... Valehdellaan vain tai sitten ollaan hiljaa...
Masentaahan se...
Tämä kirjoittaminen helpottaa oloa... Mutta vain tiettyyn asteeseen saakka... Toivon vain kykeneväni selviämään tästä valheiden helvetistä...
Ne muutamat ihmiset jotka kykenevät puhumaan totta ovat arvossa arvaamattomassa minun arvomailmassani... Toivoen että puhuvat totta... Koska minä luotan heihin...
Aika kultaa muistot... Ja haavat...
Pettynyt olen kuitenkin jälleen kerran...