Salainen maailma, salaisuudet paisuu,
mut salaist on vaan sen salaisuuden vaisuus.
Mun tulevaisuus ei oo sitä miten mä sen nään,
potentiaali riittää selkeesti vähempään.
Siit lähetään. Mihin päädytään?
Ehdotan, et tähän paikalleen jäädytään,
ehkä sillon oisin hetken paikallaan.
Mun aika on palaneena savuna taivaalla.
Mä yritän tehä samaan aikaan kaikkee,
ku yhteen keskittyminen on vaan liian vaikeet.
Mä oon lapsi hyppimäs taivaalta kuuta.
En voi sitä saada, mutten haluu mitään muuta.
Mä oon supliikkipoika, kerron tarinoita,
mutten tee mitään kunnolla.
Kaikkeni koitan, mut ei se auta,
ku uskon omat jututki puhtaal omaltunnolla.
Täs paskas puhun totta pelkästään,
mut tää laulu on rehellisin kaikist.
En ota edes reppuu selkäänkään,
ilman että muokkaisin sen päässäni lainiks.
Täl hetkel makaan nurtsilla selvänä.
Unelma on saada aikaan kaks versee,
ku lauluissa mä oon lentäjä, en pelkää.
Ja haaveet asuu siel, eikä mieli oo niin selkee.
Luulin, et kirjotan vaik junas radan kolinaa,
mut toivo katos matkal, kuka mä oon sitä omimaan.
Mä toivoin et must ois hyötyy,
mut hyökyvät aallot sai sen toiveen syötyy.
Vaan tekemäl tätä mä joudun myöntyyn,
et kuka hyvänsä voi tulla lyömään lyötyy.
Mut lyökää, kai mä kestän sen hengis.
Oon yksin mun kengis, eri persoonat jengis.
Moni matkustaa ulkomaille, mä pakenen.
Mä en rakenna, vaan rikon perusrakenteen.
Jatkuvasti loukkaan omii rajojani.
Periaatteet paskaks, kuhan saan aikaan sanojani.
Kirjotin tän Kiinassa, Espanjassa, Hollannissa,
Meksikossa, Irlannissa ja Intiassa.
Mut oikeesti vaan viinassa ja jossain paskas,
mut siitä puhuminen ei oo viisasta.
Tajusin et koko ajan kuljen unissani.
Peilikuva nukkuu ja oon kuollu muissa kuvissani,
mut en voi tehä tälle yhtään mitään,
en ennenku tunnen oireet munissani.
Mä oon miettiny mistä tää johtuu?
Mis on kohtuus? Haluun takas kohtuun.
Miten joukkueurheilija joutuu yksilölajiin?
Mä kaipaan parisoutuu.
Ennen kulkuri poimi kukat, ei poimi enää.
Tuntuu ettei mun kiintymysvietti toimi enää.
En osaa olla avoin niinku normaalit.
Mä en kuule huutoo. Tuu kuiskaan se korvaani.
Sen mä ymmärrän, mut ei se piristä.
Mä en jaksa edes silmiä siristää.
Ei oo apuu edes vireeni kiristää.
Meil kaikki on ainoit jokka tykkää piristä.
Mä tykkään vaan mennä nukkumaan.
Auta tätä joustinpatjaan hukkuvaa.
Pelastusrenkaaseen sormenpaksuseen
laitan mun panoksen, lyön vetoon koko lapsuuden.
En osaa kaivaa tätä syvemmälle.
Tässä se oli, uus salatut elämämme.
Mun salainen maailma, riimien muodossa.
Tätä se on luonnossa. Lauletaan kuorossa.