Aiemmin aamulla Mariam oli pelännyt, että nolaisi itsensä, että tekisi itsestään anelevan, nyyhkivän spektaakkelin. Hän oli pelännyt, että alkaisi kirkua tai oksentaa tai jopa laskisi alleen, että hän joutuisi viimeisellä hetkellään jonkin alkukantaisen vaistonsa tai ruumiinsa häpäisemäksi. Mutta kun hänen käskettiin laskeutua lavalta, hänen polvensa eivät notkahtaneet. Hänen kätensä eivät alkaneet huitoa. Häntä ei tarvinnut raahata. Ja tuntiessaan horjahtavansa hän ajatteli Zalmaita, jolta hän oli riistänyt tämän rakkaimman ihmisen ja jonka elämää leimaisi tästä lähin isän katoamisesta kumpuava suru. Hänen askeleensa muuttuivat taas vakaiksi ja hän pystyi etenemään vastustelematta.
Hänen luokseen tuli aseistettu mies, joka käski hänen kävellä kohti eteläpään maalitolppaa. Mariam tunsi yleisön jännittyvän odotuksesta. Hän ei nostanut katsettaan. Hän katsoi maahan, omaa varjoaan ja pyövälinsä varjoa, joka seurasi hänen omaansa.
Vaikka mukaan oli mahtunut jokunen kaunis hetki, Mariam tiesi että kaiken kaikkiaan elämä oli kohdellut häntä kaltoin. Mutta astuessaan viimeisiä kahtakymmentä askeltaan hän ei mahtanu mitään sille, että olisi halunnut silti lisää. Hän olisi tahtonut nähdä taas Lailan, tahtonut kuulla tämän helisevän naurun, halunnut vielä kerran istua hänen kanssaan tähtien alla juomassa kannullisen chaita ja syömässä tähteeksi jäänyttä halvaa. Häntä suretti, ettei hän näkisi Azizan varttuvan, ei näkisi sitä kaunista nuorta naista, joka tytöstä vielä sukeutuisi, ei saisi maalata hänen käsiään hennalla eikä heitellä noqul-makeisia hänen häissään. Hän ei saisi koskaan leikkiä Azizan lasten kanssa. Hän olisi niin mielellään tahtonut vanheta ja leikkiä Azizan lasten kanssa.
Maalin kohdalla mies Mariamin takana käski hänen pysähtyä. Mariam totteli. Burqan verkon takaa hän näki miehen varjon nostavan varjokalasnikovin. Noina viimeisinä hetkinään Mariam oli täynnä kaipausta. Mutta kun hän sulki silmänsä, suru väistyi ja hänen sydämensä täytti suuri rauha. Hän ajatteli alkuaan, syntymistään alhaisen kylännaisen haramiksi, surkuteltavaksi ja ikäväksi vahingoksi. Rikkaruohoksi. Ja kuitenkin, kun hän nyt jättäisi tämän maailman, hän jättäisi sen ystävänä, kumppanina, suojelijana. Äitinä. Ihmisenä, jolla vihdoin oli jotain merkitystä. Ei. Ei ollut niinkään huono asia kuolla näin, Mariam ajatteli. Ei lainkaan huono. Tämä oli sopiva loppu niin sopimattomasti alkaneelle elämälle.
Viimeiseksi Mariamin mielen täyttivät Koraanin sanat, joita hän mumisi hiljaa itsekseen. " Hän on todella luonut taivaan ja maan ja Hän käärii päivän yöhön ja yön päivään. Hän on pannut auringon ja kuun kulkemaan rataansa määräajan mukaan. Eikö Hän olekin Mahtava, Anteeksiantava?".
"Polvistukaa", taliban sanoi.
"Herrani, anna minulle anteeksi ja armahda minua, sillä Sinä olet paras armahtaja".
"Polvistukaa siihen, hamshira. Ja katsokaa alas."
Vielä viimeisen kerran Mariam teki kuten käskettiin.