IRC-Galleria

Haluun joskus hamassa tulevaisuudessa ruskeen kissan, jonka nimeks tulee Asmar (arab. "ruskea") lol :DDD

- Ana behibak
- Ana behibek

I am a Muslim
And God I praise
For all His blessings
My voice I raise
In one God I believe
No equal has He
Lord of the universe
Compassionate to me
Muhammad the prophet
Taught me the way
To be honest and truthful
Throughout every day
The holy Qur'an
To life is my guide
It's teachings I follow
By it I abide
Islam my religion
Preaches good deeds
Mercy and kindness
To the right path it leads
Upon all humanity
God showers His grace
Regardless of colour
Nationality or race
Through working together
Our hopes increase
To live in a world
Full of love and peace
I am a Muslim
And God I praise
For all His blessings
Myvoice I raise

" Me kuuntelemme mitä Jumala sanoo ja me tottelemme, koska olemme vain alhaisia, voimattomia olentoja Jumalan suuruuden edessä. "

" Avaan silmäni ja tiedän mitä minun on tehtävä. Katson ympärilleni, sydämeni takoo kuin kivipora, veri jyskyttää korvissani. Vasemmalla puolellani on pieni varastohuone. Sieltä löytyy kaikki mitä tarvitsen. Saa kelvata. Sieppaan liinavaatepinkasta valkoisen lakanan ja palaan käytävälle. Näen vessojen luona hoitajan, joka juttelee poliisin kanssa. Nykäisen hoitajaa kyynärpäästä ja kysyn, missäpäin länsi on. Hän ei ymmärrä, rypistää otsaansa, uurteet hänen kasvoillaan syvenevät. Kurkkuani kivistää ja silmiäni kirvelee hiki, jokainen hengenveto on kuin nielisi tulta, ja taidan myös itkeä. Kysyn uudestaan. Poliisi osoittaa kädellään.

Heitän lattialle tilapäisen rukousmaton, laskeudun polvilleni ja painan otsani maahan kyynelten imeytyessä lakanaan. Kumarrun kohti länttä. Sitten muistan, etten ole rukoillut yli viiteentoista vuoteen. Olen unohtanut sanat kauan sitten. Mutta ei sen väliä, käytän niitä sanoja, jotka yhä muistan: "La ilaha illallah wa Muhammad rasullullah". Ei ole muuta jumalaa kuin Allah, ja Muhammad on Hänen sanansaattajansa. Ymmärrän nyt, että Baba oli väärässä, että Jumala on olemassa, on aina ollut. Näen Hänet täällä, ihmisten silmissä tällä epätoivoisella käytävällä. Tämä on todellinen Jumalan huone, täällä Jumalan kadottaneet löytävät Hänet jälleen, eivät valkoisessa masjidissa timantinkirkkaina säihkyvien valojen ja huikeiden minareettien alla. Jumala on olemassa, Hänen on oltava, ja minä rukoilen nyt, että Hän antaa minulle anteeksi että olen unohtanut Hänet kaikki nämä vuodet, antaa anteeksi että olen pettänyt, valehdellut ja tehnyt julkeasti syntiä vain kääntyäkseni Hänen puoleensa tällä hädän hetkellä, rukoilen että Hän on niin armollinen ja suopea ja laupias kuin Kirja sanoo Hänen olevan. Kumarrun länteen ja suutelen maata ja lupaan, että noudatan joka zakatia, noudatan joka namazia, paastoan ramadanin aikana ja kun ramadan on ohi, jatkan paastoa vielä sittenkin. Opettelen ulkoa Hänen Pyhän Kirjansa viimeistä sanaa myöten ja lähden pyhiinvaellusmatkalle läkähdyttävään autiomaakaupunkiin ja kumarran Kaaban edessä. Kaiken sen minä teen ja ajattelen Häntä vastedes joka päivä, jos Hän vain suostuu yhteen pyyntööni: että Hän ei salli käsieni tahriutuvan enää Hassanin pojan veree, niin kuin ne ovat tahriutuneet Hassanin vereen. "

Khaled Hosseini -Leijapoika

Varastaminen

"Varastaminen on anteeksiantamaton synti, kaikkien syntien yhteinen nimittäjä. Kun tapat miehen, varastat elämän. Varastat hänen vaimoltaan okeuden aviomieheen, ryöstät hänen lapsiltaan isän. Kun kerrot valheen, varastat toiselta oikeuden totuuteen. Kun huijaat, varastat oikeuden rehellisyyteen. Mikään teko ei ole varastamista kurjempi."

Khaled Hosseini -Leijapoika

Tuhannet silmät porautuivat Mariamiin. Tupaten täydessä katsomossa ihmiset kurottelivat kaulojaan nähdäkseen paremmin. Kielet naksuivat. Vaimea kohahdus kiiri yli katsomon, kun Mariamia autettiin alas lavalta. Hän kuvitteli miten päitä pudisteltiin, kun kovaääninen kuulutti hänen rikoksensa. Mutta hän ei kohottanut katsettaan nähdäkseen, pudistettiinko niitä tuomitsevasti vai suvaitsevasti, moittien vai säälien. Hän sulki kaiken tuon silmistään.
Aiemmin aamulla Mariam oli pelännyt, että nolaisi itsensä, että tekisi itsestään anelevan, nyyhkivän spektaakkelin. Hän oli pelännyt, että alkaisi kirkua tai oksentaa tai jopa laskisi alleen, että hän joutuisi viimeisellä hetkellään jonkin alkukantaisen vaistonsa tai ruumiinsa häpäisemäksi. Mutta kun hänen käskettiin laskeutua lavalta, hänen polvensa eivät notkahtaneet. Hänen kätensä eivät alkaneet huitoa. Häntä ei tarvinnut raahata. Ja tuntiessaan horjahtavansa hän ajatteli Zalmaita, jolta hän oli riistänyt tämän rakkaimman ihmisen ja jonka elämää leimaisi tästä lähin isän katoamisesta kumpuava suru. Hänen askeleensa muuttuivat taas vakaiksi ja hän pystyi etenemään vastustelematta.
Hänen luokseen tuli aseistettu mies, joka käski hänen kävellä kohti eteläpään maalitolppaa. Mariam tunsi yleisön jännittyvän odotuksesta. Hän ei nostanut katsettaan. Hän katsoi maahan, omaa varjoaan ja pyövälinsä varjoa, joka seurasi hänen omaansa.
Vaikka mukaan oli mahtunut jokunen kaunis hetki, Mariam tiesi että kaiken kaikkiaan elämä oli kohdellut häntä kaltoin. Mutta astuessaan viimeisiä kahtakymmentä askeltaan hän ei mahtanu mitään sille, että olisi halunnut silti lisää. Hän olisi tahtonut nähdä taas Lailan, tahtonut kuulla tämän helisevän naurun, halunnut vielä kerran istua hänen kanssaan tähtien alla juomassa kannullisen chaita ja syömässä tähteeksi jäänyttä halvaa. Häntä suretti, ettei hän näkisi Azizan varttuvan, ei näkisi sitä kaunista nuorta naista, joka tytöstä vielä sukeutuisi, ei saisi maalata hänen käsiään hennalla eikä heitellä noqul-makeisia hänen häissään. Hän ei saisi koskaan leikkiä Azizan lasten kanssa. Hän olisi niin mielellään tahtonut vanheta ja leikkiä Azizan lasten kanssa.
Maalin kohdalla mies Mariamin takana käski hänen pysähtyä. Mariam totteli. Burqan verkon takaa hän näki miehen varjon nostavan varjokalasnikovin. Noina viimeisinä hetkinään Mariam oli täynnä kaipausta. Mutta kun hän sulki silmänsä, suru väistyi ja hänen sydämensä täytti suuri rauha. Hän ajatteli alkuaan, syntymistään alhaisen kylännaisen haramiksi, surkuteltavaksi ja ikäväksi vahingoksi. Rikkaruohoksi. Ja kuitenkin, kun hän nyt jättäisi tämän maailman, hän jättäisi sen ystävänä, kumppanina, suojelijana. Äitinä. Ihmisenä, jolla vihdoin oli jotain merkitystä. Ei. Ei ollut niinkään huono asia kuolla näin, Mariam ajatteli. Ei lainkaan huono. Tämä oli sopiva loppu niin sopimattomasti alkaneelle elämälle.
Viimeiseksi Mariamin mielen täyttivät Koraanin sanat, joita hän mumisi hiljaa itsekseen. " Hän on todella luonut taivaan ja maan ja Hän käärii päivän yöhön ja yön päivään. Hän on pannut auringon ja kuun kulkemaan rataansa määräajan mukaan. Eikö Hän olekin Mahtava, Anteeksiantava?".
"Polvistukaa", taliban sanoi.
"Herrani, anna minulle anteeksi ja armahda minua, sillä Sinä olet paras armahtaja".
"Polvistukaa siihen, hamshira. Ja katsokaa alas."
Vielä viimeisen kerran Mariam teki kuten käskettiin.