IRC-Galleria

Ympärilläni äänet muodostavat
turhautuneisuuden verkon.
Voisinkohan joskus herätä olemaan
nuori tanssimaan elämän varjoilla
ja nukahtaa vapauden syleilyyn.

Tyttö katsoo lasittunein
silmin ikkunan läpi.
Hän ei näe kukkia,
ei vihreää ruohoa,
eikä puiden oksilla laulavia lintuja.
Mielessä painajaismaiset muistot.
Viiltävä kipu sielussa.
Hän uskoo kuitenkin huomiseen
pitäen päänsä pystyssä.

Rannalla istui enkeli pieni,
mitä lie silloin miettinyt.
Yksin se katsoi ympärilleen,
kukkia näki ja auringon.
Sisällään tunsi vain tuskaa suurta.
Itki hetken, silmät sulki.
Siivet eivät kantaneet eteenpäin.

Polttava jää, häikäisevä
pimeys ympäröivät minut.
Korvia vihlova hiljaisuus,
saartoi pääni.
Olin yksin, keskellä miljoonia ihmisiä.

Iltaisin, lähes täydenkuun aikaan,
näen sen. Pieni kultakutrinen enkeli
istumassa hohtavan kuun laidalla.
Se itkee verisiä kyyneleitä ja sen siivet
on sidottu yhteen rautalangalla.

Hei, mä nään varjoja.
Sokeita taivaltajia, jotka etsivät elämäänsä.
Sitä puuttuvaa osaansa, jota minäkään en
vielä ole löytänyt.
He tahtovat jotakin, mitä on tuolla kaukana jossain,
missä onnellisuuttakin myydään lasipulloissa.
Sinne he haluavat ja yrittävät päästä.
Mutta minäpäs tiedän, että sitä paikkaa ei edes
olekaan tai sinne ei ainakaan maanteitse pääse.
Heillä on vain joku syy tekemisilleen...
Niin, tai ehkä hekin näkevät varjoja.

Tänään, kun aurinko ei jaksanut nousta
ja eilisen muistot roikkuvat kuin harmaat
sade pilvet, ajattelin, aurinkokin suree.
Kuitenkin tulee päivä, jolloin auringonsäteet
leikittelevät hehkuvien ruusujen terälehdillä
ja lokin ääriviivat piirtyvät sinistä taivasta vasten.
Silloin tiedän muistoistani rakentuneen
lohdutuksen muurin.

Jalkani koskettavat ruohoa.
Tuuli henkäisee hiljaa.
Ruohonkorret hipaisevat varpaitani,
kastepisara suutelee ja kutittaa.
Niitty on kaunis. Pääni taipuu kaarelle.
Silmieni väri yhdistyy taivaan harmauteen.
Ääretön kuiskaus, katson ympärilleni.
Onko maailma pysähtynyt?
Suljen silmäni, kohotan käteni kohti taivasta.
Tunnen kädelläni kosteuden.
Itkenkö minä vai taivas?
Avaan silmäni. Kuin todistaakseni,
että maailma on totta. Sataa.

Lämpimät tuulet puhaltavat.
Syli avautuu halaukseen.
Tuuli piirtää hiekkaan sydämen.
Kellastuneet päiväkirjan sivut
lentelevät rannalla,
kasvot hymyilevät kaislikossa.
Silmiesi sanat täyttävät
minut kokonaan ja on vain
me ja RAKKAUS.

Hei rakas!
Huikkaat jo kaukaa.
Minä haluaisin halata sinua,
liitää viimeiset askeleet ja kaapata
sinut isoon rutistukseen.
Mutta ei.
Pieni otus sisälläni repii käteni pysymään
paikoillaan ja lukitsee ne isolla, ruosteisella
avaimella syvälle takkini taskuihin.
Kävellä laahustan viimeiset metrit samaa
tappavan hidasta vauhtia tullessani luoksesi
ilmoitan: No terve.