IRC-Galleria

Iltaisin pesin lettinauhat
ja kiedoin lasipullon
ympärille kuivumaan.
Aamuisin isoäiti letitti hiukseni,
kahdelle tiukalle letille
ja sitoi rusetit kuin perhoset.
Kesken harmaan iltapäivän
lehahti mustalapsi joukko tupaan,
naiset raskaat hameet keinuen
miehet kiiltävin saappain
kannoillaan syksyn kylmä viima.
Röijyjen keltainen silkki
häikäisi kuin aurinko
ja valaisi hämärän tuvan.

Ikkunan raosta
aurinko tunkee uutta valoaan.
Säde on vielä heikko
mutta kannattelee jo
lupailevaa lämpöä.
Se lupaa vapautta,
uutta minää.
Se vihjailee tuoksuista
ja kasvavasta mansikasta.
Se näyttää uusia värejä
ja tuo kevään pölyn.
se kasvattaa sisällään voimaa
ja kertoo veden äänistä.
Se antaa toivoa,
luo odotusta.
Käsi nousee kevyesti.
Silmät ovat kai auenneet
talven ummesta.
Huulet kertovat onnen tarinaa.
Minä kyllä tunnen kevään linnun,
sen nokka on meitä kohti.
Auringon säde jää pilven taa.
Se jättää meille lämmön
ja lupauksen unelmien kesästä.

Monet kasvot ovat katselleet ulos
näistä ikkunoista vanhojen
lasiruutujen lävitse.
Ne kaikki kasvot ovat kuuluneet
tälle talolle
niin kuin puut peltojen kostea multa
joka odottaa kevään tuloa.

Puihin puhkeavat silmut
ja pellot viheriöivät
talo ikään kuin nuortuu itsekin
kun peipponen ruokkii poikasiaan
pihapuun kotveessa
talo kaipaa pieniä paljasjalkoja pemannoilleen
se kuulostelee ja odottaa
sillä on aikaa..

Niin etäälle en pääse
etten hänen untaan näkisi
sitä tyhjyyttä
veden mustaa talven pituista tuskaa
jään matalan katon alla.

Niitä kipuja
tuiskusta sokeiden päivien
hitaiden tuntien taluttajana
silti odotan.

Jos kuuntelen aivan hiljaa
ehkä,
hangen alla jossain solisee
muistojen pitelemätön puro.

Ihmiset olivat muuttaneet pois

talo seisoi yksikseen

jonain yönä ikkunat oli rikottu

tyhjyys pääsi satimesta

seiniin tarrautuneet muistot

hengittivät omaan tahtiinsa

halusivat vielä pitää kotia.

Katselevat minua totisina salin seiniltä
muhkeiden kehyksien keskeltä
täällä aikanaan eläneet.

Tästä hekin kulkivat
näitä leveitä lattialankkuja pitkin.
Kynnykset, monien kulkemisien sillat
selät köyryssä,
yhä kantavat muistoa heidän askelistaan.

Himmeiden tapetti kerroksien alla
hengittävät vuosisataiset hirret
yhä voimissaan, ryhdikkäinä.

Vanha talo pitää minulle seuraa.
Hiljaisuudessa on hellyyttä.
Minua rakastetaan.

Niinä kesinä
kun aikaa mittasi
lesken lehti, kielo,
ahomansikka,
ja sisiliskon näkeminen
päivän tapaus,
tarttuivat leppäkertun
täplät minuunkin.
Kasvoin ikivanhaan sukuun
muurahaisen kanssa.

Lapsuuteni rantamaisemassa
ei enää mitään minua
tuskin varjoanikaan,
rantapolku metsittynyt
sen kivet sammaloituneet,
järvi vetäytynyt piiloon
ruohikon suojaan,
vieraita vastaantulijatkin.
Vain polun varrella
kissankäpälä
katsoo tutusti,
heti tunsimme toisemme
vuosikymmenien takaa.

Joki sukelsi lapsuuteni maisemaan,

villiruusujen tuoksu täytti pihapiirin,

aamu herätti minut äitini hyräilyyn,

ja korvikepannu porisi hellan reunalla.

Se pulppuaa purona puitten alla
se livertää leivona taivahalla.
Se sinkoaa silmiini säihkyvän säteen
se kasvattaa kukkasen kulkijan käteen.

Se laineena laulaa, se käkenä kukkuu,
se itkee ja nauraa, valvoo ja nukkuu.
Se utuisen unelman onnesta antaa
se lempeä lupaam se kaihoa kantaa.

Kahlailen kukkapeltojen keskellä
kauneuden ja kesän keskellä,
muistojen ja vapauden
ajattomuudessa
ja aurinko paistaa,
hellittää herkeämättä.