IRC-Galleria

Sä synnyit tulen liekeistä,
suurista tunteista.
Sä heräsit henkiin,
muovasit onnesi asioista,
jotka meillä on saavuttamattomissa.
Sä istuit ikkunalla,
sytytit rakkauden mun sydämeen,
uskoit huomiseen.
Sun silmies valossa mä koin tarinan,
elämäni hetken.
Ennen kuin palasit,
juuri ennen kuin muistit ettei me
olla täällä sua varten,
tartuit mua kädestä ja veit.
Enkä mä tahdo edes muistaa,
millaista oli ennen sua.
Sä toit mulle jotain,
minkä vuoksi mä elän.
RAKKAUDEN!

Ikävääni kirjoitan,
kiharapilvinen enkeli,
kerron sulle tän jutun
jonka mä oon oppinut
kantapään kautta.
Älä luota kiiltokuviin,
paperienkeleihin.
Niitä mäkin ennen rakastin.

Kai olen aina odottanut liikaa,
aina luullut unelmien toteutuvan,
mutta ei enää.
On aika kohdata viiltävä totuus,
kun kaikki on poissa eikä
mikään tule palaamaan ennalleen.

Ympärilläni äänet muodostavat
turhautuneisuuden verkon.
Voisinkohan joskus herätä olemaan
nuori tanssimaan elämän varjoilla
ja nukahtaa vapauden syleilyyn.

Tyttö katsoo lasittunein
silmin ikkunan läpi.
Hän ei näe kukkia,
ei vihreää ruohoa,
eikä puiden oksilla laulavia lintuja.
Mielessä painajaismaiset muistot.
Viiltävä kipu sielussa.
Hän uskoo kuitenkin huomiseen
pitäen päänsä pystyssä.

Rannalla istui enkeli pieni,
mitä lie silloin miettinyt.
Yksin se katsoi ympärilleen,
kukkia näki ja auringon.
Sisällään tunsi vain tuskaa suurta.
Itki hetken, silmät sulki.
Siivet eivät kantaneet eteenpäin.

Polttava jää, häikäisevä
pimeys ympäröivät minut.
Korvia vihlova hiljaisuus,
saartoi pääni.
Olin yksin, keskellä miljoonia ihmisiä.

Iltaisin, lähes täydenkuun aikaan,
näen sen. Pieni kultakutrinen enkeli
istumassa hohtavan kuun laidalla.
Se itkee verisiä kyyneleitä ja sen siivet
on sidottu yhteen rautalangalla.

Hei, mä nään varjoja.
Sokeita taivaltajia, jotka etsivät elämäänsä.
Sitä puuttuvaa osaansa, jota minäkään en
vielä ole löytänyt.
He tahtovat jotakin, mitä on tuolla kaukana jossain,
missä onnellisuuttakin myydään lasipulloissa.
Sinne he haluavat ja yrittävät päästä.
Mutta minäpäs tiedän, että sitä paikkaa ei edes
olekaan tai sinne ei ainakaan maanteitse pääse.
Heillä on vain joku syy tekemisilleen...
Niin, tai ehkä hekin näkevät varjoja.

Tänään, kun aurinko ei jaksanut nousta
ja eilisen muistot roikkuvat kuin harmaat
sade pilvet, ajattelin, aurinkokin suree.
Kuitenkin tulee päivä, jolloin auringonsäteet
leikittelevät hehkuvien ruusujen terälehdillä
ja lokin ääriviivat piirtyvät sinistä taivasta vasten.
Silloin tiedän muistoistani rakentuneen
lohdutuksen muurin.