IRC-Galleria

Mä kuljen levottomana pitkin huonettani, pimeässä. Miksikö pimeässä? Sen vuoksi, että on jo yö, kello on yli kolmen. Jaa, miksi en nuku? Se selviää teille kaikille pian. Mä aion tän tarinan avulla kertoa, mitä mulle tapahtui Englannissa. Miten eroan kaikista muista. Ja kuinka paljon voin olla vaaraksi rakkaimmilleni...

Kauhuja nää, turvasi tää (Miron Nk.)

I was lonely...
I was tired
Now I'm bound
My head is off the ground

Huokaan, pysähtyen seisomaan keskelle huoneeni lattiaa ja tuijottaen ulos, myrskyyn. Ukkonen jyrähtää vähän väliä, salamat halkaisevat pimeää tähtitaivaasta, kauniisti loistaen. Tähdet tuikkivat salamojen hohteiden välistä ja taivas näyttää satumaiselta, kun sieltä vielä putoaa suuria, kosteita vesipisaroita. Samanlainen yö oli silloin kerran, sen muistelu tuo ilkikurisen, jopa mielipuolisen virneen mun huulilleni.
Seison mun huoneessa, Englannissa. Huonekaverini, Ryan on tän yön yhdellä leirillä. Tuijotan ulos, yössä. Salamoi, ukkostaa. Mä säpsähdän joka jyrähdystä. Pian ovi aukeaa, sisään hän astelee, melkein hiipien, kyllä tiedän hänen paikalle tulleen. Yritän olla rauhallinen, vaikka tiedän, mitä tulee tapahtumaan.
- What you want? Tiuskaan pienesti, puuskaten käteni arkana, minä, 14-vuotias poika. Huokaan hiljaa, hän tulee lähemmäs. Kasvot ovat naamioidut, vain silmät, sekä suu näkyvät tuon mustan maskin alta. Huokaan syvään, kun hän astelee viereeni, hengittäen kylmästi minua kohti. Värähdän pienesti. Mies, tai no oikeastaan vasta 17-vuotias poika, hän tulee kiinni minuun, kietoen kädet ympärilleni. Yritän rimpuilla pois, mutta mies laittaa käden suuni eteen, joten huutoni on turhaa.
- You Know. Miro, you really know. Do you? Mies kuiskaa kylmästi korvaani, nyökkään. Yllättäen mies painaa huulensa niskaani, mä huudan niin lujaa, kuin jaksan, kivusta, mutta pian kaadun maahan, enkä tunne enään mitään..
Niin se kaikki tosiaan tapahtui. Haluamattani. Mutta nyt en haluaisi mitään muuta, kuin tätä. Menen eteiseen, laitan mustat kengät jalkaani ja juoksen ulos, metsään. Siellä saan vapaasti huutaa, pyrähtäen juoksuun. Juoksen nopeampaa kuin tuuli, liidän korkeammalla kuin kotka. Nopeammin, nopeammin. En välitä esteistä. Hyppään puun kautta maahan, pian olen taas kotonani. Riisun kengät, istun sohvalle, haroen märkiä hiuksiani. Mitä tapahtuis, jos muut sais tietää? Faija? Mutsi? Salla? Oona? Kari? Konsta? Peppi? Joonatan?! Tajuisko ne kaikki, ettei tää todellakaan oo mun vika? Etten mä ikinä halunnut tätä, mutta nyt sen koettuani en tahtonut mitään muuta. Monta kertaa olen tahtonut sen kertoa, mutta ikinä en näe tilaisuutta. Kauanko pitää vielä salailla? Ne ei ajattele musta ikinä pahaa, tai voi kuvitellakkaan, että mä oisin paha kundi. Oon kuullut niiden ajatuksista, että jopa Joonatan ajattelee, tai ainakin pyrkii ajattelemaan musta jotain positiivista - siis silloin, kun se jotakin ajattelee. Tyrskähdän.

For a long time
I was so weary
tired of the sound
I heard before

Aamulla mä kävelen Oonan kanssa metsässä, tuijottaen eteeni, sitten tyttöön vilkaisten ja pysähtyen. Tyttö katsoo mua hymyillen, ruskeilla silmillään. Hetken mä jo epäröin. Mitä voin sanoa? Oona hei, mä en oo ihminen. Kulta hei, mitä sanot jos imen sun veret? Rakas, tiiätkö, että en nuku koskaan? Ei, ei helvetissä. Oonahan juoksis pois, tai repeis nauramaan, riippuu, uskoisko se vai ei.
- No mitä? Tyttö naurahtaa kysyvänä. Herään ajatuksistani ja siirrän siniset silmäni Oonaan. Pliis, älä mene pois, minä tarvitsen sinua nyt, haluan pidellä sinua tämän päivän jälkeenkin, älä anna tilaisuutemme luisua pois, vaikka mitä tapahtuisi seuraavaksi. Vaikka maa allamme pettäisi, tai taivas yllämme muuttuisi palavaksi, roihuavaksi. Älä anna minkään pilata sitä, mitä meillä jo on.
- Olen ollut pitkään vierailulla sinun maailmassasi. Tehnyt lukemattoman monia vierailuja, tässä itselleni nykyään niin vieraassa paikassa. Mä haluan välillä omaan maailmaani, eikä se ole tämä. Se ei todellakaan oo. Oona. Tuu mun mukaan. Anna minun näyttää sinulle oma maailmani, puhun harkittuun, aikuismaiseen tyyliini ja katson tyttöä silmiin, tuo katsoo mua kysyvänä. Miten mä oisin voinut edes kuvitella, että se ymmärtäisi? Olen löytänyt maailman niin turvallisen, jossa ei ole kyyneltäkään, olen niin onnellinen siellä, mutta en ilman Oonaa. Siihen maailmaan mä astuin ensikertaa, kun täytin 14. Sinä iltana, kun hän saapui sisään, lasittunein silmin minua katsoi ja minut olennoksi muutti, ihmisestä pois.
- Mitä hemmettiä sä Miro puhut? Oona naurahtaa epävarmasti, kai se luulee, että mä olen lopullisesti seonnut. Huokaan, laittaen toisen käteni tytön olkapäälle, tuijottaen tuota jäätävillä silmilläni. Ei mun silmät ollut näin kirkkaat ja jäätävät, ennen sitä kylmää iltaa, kun kaikki muuttui, kun mun elämä muuttui ja tiesin, etten voi enään koskaan olla tavallinen ihminen. Musta tuli paha poika. Mun elämäntehtäväksi tuli tehdä muista kaltaisiani. Mutta mä en pysty. Mun kuuluisi, mutten vaan pysty satuttamaan lähimmäisiäni, samalla tavalla, kun minua on satutettu.

Onko tää elämää? Miten me eletään?
Lasisin silmin mutsi kattoo, mut miksei se nää?
Miksi kukaan ei nää?
Tätä mun elämää

- Tuu mun mukaan. Ees kerran. Mä näytän sulle maailmani, kuiskaan. Ennen kuin tyttö ehtii vastata, kaappaan tuon reppuselkääni, Oona kiljahtaa, tarraten mun kaulaan kaksin käsin. Mä katson eteeni, pidän huolta, ettei Oona tipu ja pyrähdän juoksuun. Oona kiljuu lujempaa kuin mä oon ikinä kenenkään kuullut huutavan, mä juoksen varmasti lujempaa, kuin Oona on ikinä nähnyt, etenkään tuntenut kenenkään juoksevan. Tuijotan melkein palavilla, jäänsinisillä, aivan jäisillä silmilläni eteen ja otan aina vaan pidempiä harppauksia, antaen vauhdin nopeutua. Nappaan kiinni puun eräästä oksasta, kiiveten ihan ylös, tyttö selässäni ja lopulta oksalle istuen, tyttö mun viereen. On aivan hiljaista. Mä tuijotan alas, antaen tuulen leikitellä kasvoillani. On niin hiljaista ja rauhallista. Oona tuijottaa mua herkeämättä, mä tuijotan rauhallisesti eteeni. Oon niin kaivannut tätä, pääsyä takaisin omaan maailmaani, edes hetkeksi. Alan huvin vuoksi lukemaan tytön ajatuksia.
#Mitä toi äskeinen oli? Miten Miro pysty siihen, mihin edes auto ei pysty? Se ei voi olla normaalia. Mitä se horis maailmoista?#
- M-miro, hiljainen hetki keskeytyy, kun kaunis tyttö vieressäni avaa vihdoin suunsa, hiljaisuus alkoikin olla jo piinaavaa. Katson tyttöä. Nyt on aika. Kiedon käteni tuon ympärille, tietäen, etten putoa. Vaikka Oona putoaisi, mä olisin jo alhaalla vastassa ottamassa kiinni, tuun aina olemaan.
- Mä oon vampyyri Oona. Mutta mä en pärjää ilman sua. Mä janoan verta, mä en kasva enään ikinä, mä en ikinä nuku, kuiskaan ja katson tyttöä. Tyttö katsoo mua.
- Miro.. Mä haluun jakaa loppuelämäni sun kanssa. Mitä ikinä se vaatiskaan, Oona sanoo. Virnistäen painan huuleni tuon kaulalle tiukasti, enkä päästä irti.
Miro, mä haluun jakaa loppuelämäni sun kanssa. Mitä ikinä se vaatiskaan.
Nuo sanat olivat viimeiset, mitä kauniin teinitytön suusta kuului, ennen kun hän muuttui, ihmisestä toiseksi. Jos kuljet metsässä yksin, saatat yhä kuulla jonkun kuiskaavan nuo sanat.

näet mun tekoni
näet pahuuteni
puhdista käteni
likaiset käteni
ainoa toivoni
turvassa
sun luonasi

Tämä oli mun tarinani. Siitä, miten musta tuli vampyyri ja miten sain jatkaa elämää rakkaimpani kanssa. Miten olin paha, mutta yritin sivuuttaa sitä. Miten pahuus voitti ja saimme olla yhdessä. Meidän maailmassamme