Oon ruvennu taas oikein urakalla murehtimaan.
Kun mulla on taipumus muistaa kaikki ikävät asiat hirveän hyvin ja sitten velloa niissä ties kuin kauan. *sigh*
Itkin tuossa eilen ja edellispäivänä ihan kauheasti, kun muistelin mun ukkia. Jos joku keksii aikakoneen, niin ilmoitelkaa, koska mä menisin tosi mielelläni takas ajassa ja sanoisin sille edes kunnolliset hyvästit. Ja kävisin kattomas sitä siellä sairaalassakin...
Ja sitte rupesin miettimään ikäviä asioita, joita mulle on sanottu. Ei sellasia, mitä jotkut herneaivot huuteli joskus yläasteella koulun käytävillä, vaan sellasia mitä kaverit on joskus puolivahingossa sanoneet kun eivät ole tajunneet sanovansa pahasti. Kuten jotain mun koirasta tai että oon lapsellinen tai jotain...
Miksi mä muistan nää niin hyvin? Tosi rasittavaa ja masentavaa.
Nyt kun tuota ukin kuolemaa on tullu muisteltua niin yritänpä nyt vaihteeks muistella sitä, miten pelasin kavereiden kanssa jalkapalloa sinä samana päivänä ja miten ne kaikki auttoi mua tosi paljon.
Ja Heidi joutui vissiin just sillon sen sormen takii sairaalaan... no ei ainaskaan tylsää ollut.
Pitää nukkuu jos asiat näyttäis taas vähän paremmilta aamulla~