IRC-Galleria

...olo on mikä on.
Luen tällä hetkellä montaa kirjaa samaan aikaan ja lukeminen tuo tähän pikaiseen lomaan toivottua rauhaa. Yks kirja on tämmönen mis kerrotaan omaisten tunteista ku läheinen on tehny itsarin ja se on itseasias aika mielenkiintoinen, jos saa törkeesti sanoa. Siel on semmossia ihmisiä joilta joku on poistunut elämän kehästä jo kakskyt vuotta sitte ja ne on yhä täysin kiinni siinä surussa. Ja sit on niitä joilla elämänmuutos kesti vuoden ja sitte ne on antautuneet surulle ja antaneet periksi.
Mä en tiedä kumpi on parempai tapa surra, mehän ollaa yksilöitä, mutta näitä kaikkia surijoita yhdistää se et ihan ensimmäinen reaktio, joka iskee kun tytär löydetään itsensä tappaneena metsästä kaksiviikkoa katoamis päivän jälkeen ja on menossa pahimmat kesähelteet tai kun perheen pienin löytää isoveikan roikkumas narun jatkeena autotallista, on ajatus:
" mitä muut ajattelee musta ja perheestä nyt?".
NAURETTAVAA!
Jos ihmiseltä kuolee läheinen, ei ekana VOI antautua ajatukselle että pitää vetää verhot ikkunoihin, tai lähteä matkalle tai soittaa jollekki tosi hyvälle tutulle, et kävisitkö kaupassa ku en ite KEHTAA.
Se ei vaan voi olla tärkein sillä hetkellä. Miettiä omaa napaa.

(Mä saisin tällä aikaan varmaan mielenkiintoisen väittelyn jossain teinien, tai oikeestaan vähän vanhempienkin ihmisten palstalla, joten lopetan tähän. Tarkotus ei oo synnyttää semmost sotaa ku siellä yleensä joka asioista on.)


Kun et voi voittaa, on parempi luovuttaa.