Hirvittävän yksinäinen olo tuli taas, kun tajusi, miten niin monet ihmiset ovat kadonneet luotani. Ne ihmiset, joita piti ystävinään joskus, ovat kadonneet tai muutenvain unohtaneet. Ja vaikka vierellä on uusia ystäviä, suhde on kuitenkin vielä niin erilainen. En tunne, että voisin mennä heidän luokseen ja kertoa murheeni, mieltä painavat asiani tai ihan vaikka suurimpien ilojeni syitä. En halua kuormittaa toisia liikaa omilla asioillani, en varsinkaan ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista velsollisuutta minun valituksiani kuunnella. Kuormittaminen tuntuu vaikealta ihmiselle, jolle haluaisin uskaltaa itkeä kaikki murheeni ilman epäilyksiä toisen jaksamisesta.
Ja silti minä jaksan (tai sitten en, mutta ainakin yritän) auttaa ja kuunnella muita, niin kauan, kunnes olen hyödytön ja minut voi viskata nurkkaan.
Asiahan ei kuitenkaan mene näin yhden ihmisen kanssa.
Kiitos kun olet olemassa, rakastan sinua.