IRC-Galleria

Tänään pelästyin hieman ajatusmaailmaani. Se on muuttunut. Aika radikaalisti.
Totesin sen tänään, kun rättiväsyneenä saavuin kotia kohti teoriatunnin jälkeen. Olin väsynyt ja äkäinen ja yllättäen minua vastaan tuli nainen ~kolmivuotiaan lapsensa kanssa.
Lapsi katsoi minua ja hetken ihmeteltyään levitti suuren hymyn kasvoilleen.

Ja se lapsi näytti aika söpöltä.

Nyt kun olen vakituisessa parisuhteessa, ja olen ollut siinä jo jonkin aikaa, olen alkanut miettiä asioita. Ennen lapset ovat olleet suurin kauhuni ja olen vakuuttanut, että koiranpennut ovat ainoita lapsiani. Nyt olen alkanut miettiä.. olisiko se niin kamalaa? Että olisi pieni ihminen, jonka kehitystä katsoa ja joka ei pärjäisi maailmassa ilman minua. Että pitäisin huolen, että tulevaisuudessa olisi yksi täysjärkinen penikka. Sellainen siitä lapsesta tulisi, jos minä ja rakkaamme tehtävässä hyvin onnistuisimme.

Olenko alkanut pehmetä?
Heräävätkö äidinvaistoni?
Pelotan jo itseänikin.