IRC-Galleria

Pieni tarina

Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan
pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle. Näytti siltä, että
hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan.
Ajattelin itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa
perjantaipäivänä? Taitaa olla varsinainen nynny."

Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle, pippaloita
ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä. Niinpä kohautin
olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken päästä näin, kuinka poikalauma
juoksi Kallea kohti. He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen
kirjansa maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen
silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon.
Hän nosti päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.
Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä etsien
lasejaan, kyynel silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen." Hän katsoi
minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi. Siitä hymystä paistoi
todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui. Kävi ilmi,
että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä, miksen ollut nähnyt
häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen
kuin tuli meidän luokallemme. Ennen en ollut ollut missään tekemisissä
yksityiskoulun oppilaan kanssa. Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin
osan Kallen kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.

Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän vastasi
myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko viikonlopun ajan, ja mitä
paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä enemmän pidin hänestä. Kaverinikin
olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa kanssa.
Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon kirjoja
mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit. Hän vain
nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit. Lukion
lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä lukemaan
lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot jalkapallostipendin
turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla, mutta olin varma, ettei välimatka
vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään. Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin
häntä siitä jatkuvasti ja nimittelin häntä nynnyksi.

Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä. Olin todella iloinen, ettei
minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan. Päättäjäispäivänä näin Kallen,
joka näytti komealta. Hän oli todellakin päässyt sinuiksi itsensä kanssa
kouluvuosinaan. Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli
paljon enemmän tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa
häneen. Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!" Hän katsoi
minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista kiitollisuutta
osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos." Hän ryki hieman ja aloitti puheensa.
"Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet
oppilaita selviämään vaikeistakin
vuosista. Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties...mutta
ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille, että paras lahja,
minkä voi toiselle antaa, on olla hänen ystävänsä. Aion nyt kertoa teille
erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin ensi kertaa tapasimme. Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä
viikonloppuna.
Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat
mukaansa, ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä keräämään niitä
koulusta
jälkeen päin. Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili. "Olen kiitollinen
siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni pelasti minut tekemästä jotain
kamalaa."

Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika kertoi
meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään heikoimmillaan.
Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen kiitollinen
hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden syvyyttä.

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä eleellä voit
muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan suuntaan.

Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit välittää tämän viestin ystävillesi.
2) Voit hävittää tämän viestin ja toimia ikään kuin se ei olisi
vaikuttanut sinuun mitenkään.

Kuten huomaat, minä valitsin vaihtoehdon numero 1.

"Ystävät ovat enkeleitä, jotka nostavat meidät takaisin jaloillemme
silloin, kun siipemme eivät enää pysty muistamaan, miten lennetään."