IRC-Galleria

Sateen mukana tulee alas myös mun mielialani. On harmaata ja pitäis olla jo kesäkuu. Paskat mitään kesää olekaan täällä Suomessa. Yritin ajatella positiivisesti vähän aikaa, että Brittien saarilla kumminkin sataa enemmän. En onnistunut.

Väsyttää, istun puistonpenkillä. Linnutkaan ei laula ja sade ropisee inhottavasti tohon sateenvarjoon. Mun kirjani sivut kostuu tosi herkästi, tähänkin on mustetta tullut sotkemaan muutama vesipisko. Kamera makaa penkillä mun vieressä ja tarkoin vedeltä varjeltuna. Piti tulla kuvaamaan kesäpäivän kauneutta, mutta en mä varautunut näin hirveeseen sateeseen - piti tulla sadekuuroja ja välistä aurinkoa, mutta eipähän tullutkaan.

Mua ahdistaa. Tarttis puukon tai jotain terävää, se olis kiva työntää mahan läpi. Päässä soi Poets of the Fallia, Illusion and dream, biisi jota oon kuunnellut ihan tarpeeksi yhdelle kesää. Kyynel valuu silmäkulmastani ja pyyhkäisen sen pois ärtyneenä - inhoan olla heikko. Rintaan sattuu, sitä puristaa, niinkuin tekis mieli itkeä, muttei sitten lopuksi siihen pystykään. Vedän henkeä, yritän saada oloani tasaantumaan. Vaikka minulla ei ikinä ole ollut astmakohtausta, tiedän tämän muistuttavan sitä.
Onneksi en ole allerginen millekään.

Sataa sataa ropisee, pikku nallen varpaille... hymähdän itsekseni ja muutama pulu penkinvierestä lähtee lentoon. Mulkaisen niitä, häiriöäänien tekijöitä ja kiroan sadetta, joka edelleen ropisee todella ärsyttävästi sateenvarjooni. Toinen kyynel puskee läpi, lopulta huomaan kyynelten kastelleen poskeni kuin sade. Henki ei kulje kunnolla, raivo ja tuska kuristaa keuhkojani rautaisella kädellä. Silti en suostu nyyhkyttämään, se on säälittävää.

Luon katseen sateiselle, harmaalle taivalle.
Isä, mun on kylmä ja ahdistaa. Vie mut kotiin.