Tässä on tullut meitittyä, mitä minä haluan ja minne pyrkiä. Pakko myöntää, oma minä on ollut hukassa vuoden kaksi ja voisin sanoa että se johtuu koulusta ja näin, mutta se todennäköisesti on vain oman vastuunsa väistelyä.
Minne se minä katosi?
Koulu paineitten ja sukupuoliroolien alle. Jälkimmäinen ihan varmasti.
Tässä miettiin sitä minkalainen olen ollut pohjimmiltaan lapsena: Iloinen, ulospäinsuuntautunut (Mutta! kuitenkin elin tosi, tosi paljon mielikuvitusmaailmassa, missä keijut ja peikot olivat todellisia, missä joka kukkulan takana alkoi meri ja pilvet osasivat kertoa tarinoita ja tiesivät tulevan.) ja ystävällinen.
Huonoinna puolina lapsena voisin mainita, kovaäänisyyden, kurittomuuden ja itsekkyyden.
Hauska huomata näin jälkikäteen ja omaa perhettäni hyvin paljon analysoinneena sen, kuinka paljon mikäkin piirre on poljennut mistäkin asiasta.
Oikeastaan nuo kaikki.
Voisin luetella tarkemmin, mistä asioista mikin, mutta en nyt jaksa oikeastaan.
On vaan niin helekutin jännä nähda kuinka paljon ihminen on muokkaantunut ympäristöstään.
Mutta tämä minun henkinen katoamiseni.
Voisin kai sanoa melkein varoituksena siitä, mutta pelkään että ihmiset vetävät omia johtopäätöksiään.
Sanonpa vain, että itse naisena, joka ei ikinä oppinut miehen ja naisen oikeaa roolia perheessä, on ollut viimeiset pari vuotta hankaluuksia mahduttaa oma pää koko kuvioon.
Ja tämä ongelma (ja voih! Niin helekutin moni muukin ongelma!) pohjautuu kirottuun 21 vuotta rewindilla taaksepäin.
Mutta taideshitistä minun piti puhua.
Kerrankin elämässäni näen että minä kykenenkin johonkin. Piirtämään ja kirjoittamaan. Luomaan.
Olen kyllä alkanut vaivautumaan sanasta "luoda", sillä se antaa niin vääränlaista kuvaa siitä mitä se oikeastaan on (mielestäni)
Olen kuullut sen monta, monta kertaa rivien välistä ja jopa suoraankin, että luominen on katoava luonnonvarainen voima, joka tullee ja mennöö milloin itse tahtoo.
Olen niin eri mieltä.
Luovuus on jokaisessa ihmisessä. Se on ja pysyy. Se on voimakkaasti kiinni mielenliikkeistä ja sen voi oppia hallitsemaan ja ymmärtämään. Se ei lopu kuin vesi astiasta kun sitä käyttää.
Höpsistä heijaa.
Tiedän kun itsekin olen ajatellut noin aikaiemmin. Onneksi olen saanut todistaa ensin Perkustista ja sitten jopa itsestäni, että luovuus ei katoa. Se ei asu taikametsästä, josta se pitää manata millä kepposkonsteilla tahansa.
Kuhan mieli oppii toimimaan niin se helpottaa.
Näin siis minun näkemykseni (ja hieman Perkustinkin, kun tästä olemme monasti keskustelleet.)