IRC-Galleria

oon kuullut juttua, että jengi työskentelee paljon paremmin deadlinen alaisena.

no joo, luen tässä läpi viimeisintä 15 000 sanaa, jotka kirjoitin vuorokaudessa kun oli NaNon viimeinen päivä...

ja musta tuntuu että tää teksti on oikeesti hienoa. kaipaa editointia, mutta mä pidän tästä.


Mä kuvittelen mieleeni raskaan verhon. Punaista samettia, sellainen, josta tulee mieleen lähinnä pornoelokuva, jollaista mä en ole ikinä katsonut. Punaista samettia raskailla laskoksilla, vähän niin kuin esiriput näyttämön edessä. Niiden verhojen takana on jotain, mitä mä haluan, niiden verhojen takana on kaikki lavasteet, jotka näyttävät mulle, missä näytelmässä mä olen, olenko mä Macbethissä vai Seitsemässä veljeksessä, ne lavasteet kertovat, mitä mun täytyy esittää, ja mä varmasti osaan näytellä, kunhan mä tiedän, mitä siellä on.

Mä en kuitenkaan halua ihan vielä tietää. Mä siirryn aivan verhojen eteen ja ojennan käteni, mä raotan toista verhoa vähän, niin että mun takaa päin osoittavat valot osuvat pölyiseen puulattiaan verhojen takana niin, että mä en näe lavasteita… mutta mä näen jonkun toisen. Jonkun, joka näyttää multa, ja joka hymyilee mulle ja joka tietää, mitä kuuluu tehdä.

Ja mä muistan, miten mun täytyy asetella ajatukseni, että mä pystyn samaan, mihin Ella, äiti ja isäkin, samoin kuin Samuel. Mä muistan millä tavalla mun täytyy vääntää sanoja, jotka eivät olisi vielä vartti sitten merkinneet mulle mitään, ne ovat vähän niin kuin taikasanoja, jotka eivät tee mun aivoissa järkeä mutta jotka kuitenkin kuulostavat tutuilta ja oikeilta. Mä vääntelen sanoja mielessäni, ja mä rauhoitun, mun lihakset rentoutuvat ja mä pystyn hymyilemään. Mä avaan silmäni ja väännän sanoja mielessäni tasan oikein, niin paljon että mä pystyn ojentamaan käteni, ja mä väännän yhtä tavua – kah – niin, että käden heilautus heittää sekä Ellan, että äidin, että isän, että Samuelin, pitkin seiniä, ne lentävät kaikki sievässä kaaressa mun Chris Evansilla päällystetyille seinille. Otso romahtaa alas, ja mä katson lattialla retkottavia rakkaitani, ja mä hymyilen. Koska ei, ne eivät ole mun rakkaitani.

Mä kävelen Otson luo, joka katsoo mua silmät selällään, ja sen lihakset nykivät niin että mä tiedän, että se painii samojen ajatusten kanssa kuin mä äsken: että sen pitäisi juosta, mutta sen jalat eivät toimi. Mä kumarrun, ojennan käteni sille, ja se tarttuu siihen ja näyttää saman tien katuvan sitä.

”Juokse, Otso”, mä sanon pehmeästi. ”Nyt jos koskaan sun täytyy juosta. Mä en tiedä, kauanko nuo ovat pihalla, ja meidän täytyy päästä pois täältä.”
”Miten niin meidän?” Otso kysyy hiljaa ja katsoo mua vakavana. ”Mä en ole lähdössä sun kanssa yhtään mihinkään.”
”Jos sä arvostat henkeäsi ollenkaan, sun täytyy nyt juosta.” Mä tarjoan sille kättäni, josta se päästi äsken irti, ja se katsoo sitä pitkään.

Ja Otso laskee mielessään kolmeen – mä en tiedä, miten tiedän sen, mutta niin vain mä tiedän – ja se tekee niin. Se tarttuu mun käteen ja me juostaan. Ilman kenkiä taas, ja tällä kertaa ulkona on vain märkää, ei loskaista, ja me juostaan ihan vitun lujaa. Me juostaan sen autolle, ja paholaisenansoja ajattelematta mä sujahdan istumaan Audin etupenkille, napsautan turvavyön kiinni, ja Otso sujahtaa mun viereen, ja me lähdetään taas lentävästi ajamaan poispäin. EI ehkä Pihtiputaalle tällä kertaa, mutta me lähdetään, ja mä suljen esirippua sen verran, että uskallan hengittää pelkäämättä, mitä siitä seuraa.