IRC-Galleria

voi luojan tähden, mikä mua vaivaa.

neljä kuppia kahvia ja nyt oon vaan ihan innoissani kaikesta, SEN LISÄKSI että oon ollut hereillä jo KOLME (3) TUNTIA. aikamoinen saavutus, koska tää työttömyys vaikuttaa aika paljon mun unentarpeeseen.

nyt en vaan osaa päättää että menisinkö laittamaan makuuhuonetta, hioisinko tuoleja, maalaisinko tuolin vai MITÄ tekisin. oon vaan niin innoissani ja jos mulla ois kirjoitettavaa, mun sanamäärä tunnissa olisi luokkaa 4000, koska kirjoitan ihan älyttömällä vauhdilla. voi, oispa nanon aikanakin ollut tällaista.

MUT EI VITSI, OON NIIN ILOINEN KUN OON NIIN PIRUN AIKUINEN JA KAIKKI ON NIIN HELVETIN HIENOA

paitsi että kela sössi taas. se on kivaa laskea ruokakunnan tulot yhteen, niin että mun työttömyysturva ja lotan opintotuki vaikuttaa mun asumistukeen, mutta vuokra on kuitenkin erillinen vaikka MUT on valtuutettu olemaan meidänn ruokakunnan asumistuen nostaja. HAISTAKAAAAAAAAAAAAA kettu.

helvetti tätä kaaosta. en ala.

minkä lisäksi mun leipä oli syystä X ihan vetinen ja haisikkin itse asiassa aika pahalta. mitähän kettua taas.

btw, tänään on Gerard. arvatkaa kuka EI ole paikalla.

huudan. kiitos Kelan, mun tilillä on 27 euroa... koko loppukuukaudeksi.

KYL TÄÄ TÄSTÄ VIELÄ JOSKUS

Löysin uuden kutsumusammattini

Mä haluan erotiikka-alan liikkeen myyjäksi.

Vähän luokkaa hei siihenki bisnekseen, oon kuitenkin aika ketun upea ja loistava.

Kaiken väsymyksen keskeltä puhdasta onnellisuutta.

Koska nainen.

Koska lopultakin mulla on oikea koti, josta ei oo pelkoa että se katoaisi.

Huomenna pääsen ikeaaaaannnnnn

Kaksi viikkoa muuttoooooonnnnn

Tänään sä et jaksanut enempää
muiden katseet aina kuin jää
joskus perään ne huutaa sä oot hullu hullu hulluhan sä oot
niin sä päätit lähtee ennen kuin lyöt
pakkasit meikit, ketjut ja vyöt
ja keskeneräiset kirjoitustyöt

LOTTA OSTI MULLE SKYRIM

EI TUU OLEMAAN KKAMALAA JA TYLSÄÄ ENÄÄ IKINÄ

VOI LUOJA MUN ELÄMÄ ON HYVÄÄÄÄÄÄ

Arvatkaa kuka muuttaa kolmen viikon kuluttua. Kaksioon. Tyttönsä kanssa.

Voi onni. <3

Today I saw my hero fall apart
The one who taught me to be strong

31101930-02012014

oon kuullut juttua, että jengi työskentelee paljon paremmin deadlinen alaisena.

no joo, luen tässä läpi viimeisintä 15 000 sanaa, jotka kirjoitin vuorokaudessa kun oli NaNon viimeinen päivä...

ja musta tuntuu että tää teksti on oikeesti hienoa. kaipaa editointia, mutta mä pidän tästä.


Mä kuvittelen mieleeni raskaan verhon. Punaista samettia, sellainen, josta tulee mieleen lähinnä pornoelokuva, jollaista mä en ole ikinä katsonut. Punaista samettia raskailla laskoksilla, vähän niin kuin esiriput näyttämön edessä. Niiden verhojen takana on jotain, mitä mä haluan, niiden verhojen takana on kaikki lavasteet, jotka näyttävät mulle, missä näytelmässä mä olen, olenko mä Macbethissä vai Seitsemässä veljeksessä, ne lavasteet kertovat, mitä mun täytyy esittää, ja mä varmasti osaan näytellä, kunhan mä tiedän, mitä siellä on.

Mä en kuitenkaan halua ihan vielä tietää. Mä siirryn aivan verhojen eteen ja ojennan käteni, mä raotan toista verhoa vähän, niin että mun takaa päin osoittavat valot osuvat pölyiseen puulattiaan verhojen takana niin, että mä en näe lavasteita… mutta mä näen jonkun toisen. Jonkun, joka näyttää multa, ja joka hymyilee mulle ja joka tietää, mitä kuuluu tehdä.

Ja mä muistan, miten mun täytyy asetella ajatukseni, että mä pystyn samaan, mihin Ella, äiti ja isäkin, samoin kuin Samuel. Mä muistan millä tavalla mun täytyy vääntää sanoja, jotka eivät olisi vielä vartti sitten merkinneet mulle mitään, ne ovat vähän niin kuin taikasanoja, jotka eivät tee mun aivoissa järkeä mutta jotka kuitenkin kuulostavat tutuilta ja oikeilta. Mä vääntelen sanoja mielessäni, ja mä rauhoitun, mun lihakset rentoutuvat ja mä pystyn hymyilemään. Mä avaan silmäni ja väännän sanoja mielessäni tasan oikein, niin paljon että mä pystyn ojentamaan käteni, ja mä väännän yhtä tavua – kah – niin, että käden heilautus heittää sekä Ellan, että äidin, että isän, että Samuelin, pitkin seiniä, ne lentävät kaikki sievässä kaaressa mun Chris Evansilla päällystetyille seinille. Otso romahtaa alas, ja mä katson lattialla retkottavia rakkaitani, ja mä hymyilen. Koska ei, ne eivät ole mun rakkaitani.

Mä kävelen Otson luo, joka katsoo mua silmät selällään, ja sen lihakset nykivät niin että mä tiedän, että se painii samojen ajatusten kanssa kuin mä äsken: että sen pitäisi juosta, mutta sen jalat eivät toimi. Mä kumarrun, ojennan käteni sille, ja se tarttuu siihen ja näyttää saman tien katuvan sitä.

”Juokse, Otso”, mä sanon pehmeästi. ”Nyt jos koskaan sun täytyy juosta. Mä en tiedä, kauanko nuo ovat pihalla, ja meidän täytyy päästä pois täältä.”
”Miten niin meidän?” Otso kysyy hiljaa ja katsoo mua vakavana. ”Mä en ole lähdössä sun kanssa yhtään mihinkään.”
”Jos sä arvostat henkeäsi ollenkaan, sun täytyy nyt juosta.” Mä tarjoan sille kättäni, josta se päästi äsken irti, ja se katsoo sitä pitkään.

Ja Otso laskee mielessään kolmeen – mä en tiedä, miten tiedän sen, mutta niin vain mä tiedän – ja se tekee niin. Se tarttuu mun käteen ja me juostaan. Ilman kenkiä taas, ja tällä kertaa ulkona on vain märkää, ei loskaista, ja me juostaan ihan vitun lujaa. Me juostaan sen autolle, ja paholaisenansoja ajattelematta mä sujahdan istumaan Audin etupenkille, napsautan turvavyön kiinni, ja Otso sujahtaa mun viereen, ja me lähdetään taas lentävästi ajamaan poispäin. EI ehkä Pihtiputaalle tällä kertaa, mutta me lähdetään, ja mä suljen esirippua sen verran, että uskallan hengittää pelkäämättä, mitä siitä seuraa.