IRC-Galleria

miksei sitä koskaan osaa olla tyytyväinen? vai unohtuuko vaan hyvät asiat liian äkkiä? minkä takia sitä osaa nauttia elämän pienistä iloista vaan hetkellisesti? mitähän kummaa sitä oikeasti vaaditaan, että osaisi olla onnellinen? miksi vasta useampi superhypermukava hetki onnistuu vasta karkottamaan uusille työkenkille kaatuneiden aamukahvien aiheuttaman vituksen? mulla taitaa olla asennevamma. asennevamma elämää kohtaa. kuka hitto on tehnyt musta pessimistin?? ja koska?

on se kummallista. nyt kun on uusi kämppä ja saan pitkästä aikaa asustella yksin, on olo kovin orpo eikä tavaroille ja sälälle tunnu löytyvän paikkoja millään. on uusi työpaikka, joka on mielekäs ja auttaa rahahuolien kanssa, mutta silti nyt jo manaan puuttuvaa vapaa-aikaa, väsymystä ja aamuheräämisten vaikeutta. uusityö puolestaan rahallisesti mahdollistaisi karkaamisen arjesta ja täältä pirun kalseasta pohjolasta, mutta ajallisesti tekee siitä mahdotonta. sitä on shoppailtu kaikkea uutta kivaa ja piristetty arkea kasvattamalla tavaroiden taikamaailmaa oikein kassikaupalla, mutta ei nekään ole osuneet kaikki nappiin. uudet farkut ja vyö on on ihan väärän malliset, eikä bingon pirun painava essu toimi kunnolla niidenkään kanssa. ja ihokin on niin paskana, että pistää jo isolla kädellä vituttamaan tämä ainainen kutiaminen, kireys, kipeys, kortisonikuurit ja kohoumat.

syksy taihi talvi [tai miksi ikuna tätä suomen piiiiiitkää, pimeää ja paskaa aikaa pitääkään kutsua, ennen kuin joskus kuukausien päästä pääsemme ehkä nauttimaan pariksi viikoksi kovista pakkasista ja lumesta edes muutaman kinoksen verran..] tai mikä lie ahdistaa jo nyt ja seinät kaatuu päälle. pakko päästä pistäytymään jossain muualla. tutkia uusia paikkoja ja nähdä uusia ihmisiä, edes muutamaksi hetkeksi. vuosi sitten tähän aikaan pakkailin kimpsuja kampsuja kasaan ja olin suuntaamassa kohti uutta. niitä lähdön kyyneleitä ja kutinaa mahan pohjassa kaipaan. joku pikkupiru pääni sisällä sanoo, että lähde vaan ja jätä kaikkia asiat pystyyn, mutta samaan aikaan sentään joku järki sanoo, että ei niin voi tehdä. sitä pitää olla vastuullinen aikuinen ja kantaa oman elämänsä vastuut ja velvollisuudet. pah. "onks pakko jos ei haluu?!?"

miksei arki voi olla yhtä juhlaa? ja jos näin olisi, niin kuinka kauan kestäisi ennen kuin sitä alkaisi kaivata taas takaisin omaan pienen ja niin vaatimattomaan elämäänsä? vai kaipaisiko sitä sittenkään?

kuuntelen vaan edelleenkin pmmp:n tässä elämä on biisiä, tiedämpähän, että joku muukin on miettinyt samankaltaisia kummallisuuksia kun miekin.

ettei nyt ihan mene murehtimiseksi niin täytynee tasapainottaa mainitsemalla niitä hyviä hetkiä, jotka vaan meinaa unohtua, jollei erikseen lähde muistelemaan. miinan kanssa oli mukavata sunnuntaina, jonka jälkeen vietin melko lystikkään illan ja yön, kunhan vaan siitäkin muistosta poistaa dagen efter aiheiset muistot. otin äsken, kaikkien naapureiden iloksi, pitkän kuuman kylvyn ja sitruunalimppari maistuu sen jälkeen tosi hyvältä. vaihdan sänkyyn vielä puhtaat lakanat, niin uni toivottavasti maittaa. ja ennen kaikkea huomenna on vapaapäivä. sitä iloa ei vie pois edes tuhottaman pitkä tehtävälista hoidettavista asioista. ainakin miulla on koko päivä aikaa puuhastella, eikä mikään maailman mahti käske minun nousemaan ylös kello seitsemän aamulla.

*huokaus*

alkaakin jo väsyttämään mukavasti.