IRC-Galleria

Kolme pientä sanaa..

Sanat ovat merkillisiä. Sana voi olla veitsi tai höyhen. Sanalla voi tappaa, ja sanalla voi hyväillä, jopa pelastaa hengen. Puhuminen ja kirjoittaminen ovat siis tekoja tekojen joukossa. Vanha hokema, joka asettaa puhumisen ja tekemisen vastakkain, on siis paitsi tyhjä myös typerä. Ellei sillä viitata valheisiin ja löysiin lupauksiin, jotka syntyvät siitä, ettei ihminen kunnioita sanoja, ole niiden mittainen.
Olen tällä maanpäällisellä matkallani toistuvasti pannut merkille, että on olemassa kolme pientä sanaa, joiden ääneen lausuminen tuottaa erityistä tuskaa. Ainakin meille suomalaisille.
Ensimmäinen niistä on anteeksi. Jokainen on erehtyväinen, ja tekee joko tietoisesti ja tietämättään tekoja, jotka loukkaavat tai haavoittavat toista. Onneksi sanojen varastosta löytyy kuitenkin lääke tällaisiin tilanteisiin. Mutta miksi on niin vaikea sanoa ääneen: anteeksi? Siksikö että tuntuu nöyryyttävältä tunnustaa olevansa väärässä? Vai siksikö, että anteeksi pyytäminen tuntuu matelemiselta, ja tuo mieleen piian tai rengin, jonka oli seistävä herrasväen edessä lakki kourassa ja pää kiltisti painuksissa? On paljon helpompaa purra hampaat yhteen kuin päästää anteeksipyyntö yli huulten. Ulkomaisille ystävilleni olen joutunut selostamaan, että suomalaisen anteeksipyynnön arkinen muunnelma on oho -murahdus, joka pääsee suusta silloin kun tallataan toisen varpaille tai törmätään kadulla. Kyse ei siis ole vihaisesta eläimen murinasta, vaan ystävällisestä anteeksianelusta.
Anteeksi on niin problemaattinen sana, että moni elää mieluummin vaikka koko ikänsä vihassa kuin sortuu käyttämään sitä. Ei ihme että mykkäkoulu on Suomen ylivoimaisesti suurin koulu.
Toinen pieni, mutta ongelmallinen sana on kiitos. Jokainen, joka on nähnyt kuinka tuolla sanalla saa kanssaihmisen otsarypyt siliämään ja silmät säihkymään, ymmärtää, että kyse on taikasanasta. Suurin osa meistä elää jatkuvassa kiitoksen nälässä niin kodeissa, kaduilla kuin työpaikoillakin. Jos meidät palkitaan kiitoksella, olemme valmiit tekemään toisen puolesta melkein mitä vain. Mutta kollektiivisesti me käyttäydymme kuin kiitosten määrä olisi rajallinen, eikä niitä olisi varaa käyttää kuin erikoistapauksissa. Minulle kuuluu-maailmassa kiittäminenkin on turhaa nöyristelyä. Miksi kiittää sellaisesta, joka on luokiteltavissa itsestäänselvyydeksi: ruuasta, lämmöstä, olemassaolosta? Elämälle kiitos. Miten niin? En minä pyytänyt tänne tulla.
Kolmas pieni vaikea sana on rakas. Sitäkin suu hylkii. Vaikka tekisi kuinka mieli antaa sen harja hulmuten laukata sydämen pohjasta kieltä pitkin ilmoille, tuntuu turvallisemmalta nielaista se.
Kun sanoo ääneen rakas, sitoutuu samalla toteuttamaan sen sisällön, siis rakastamaan, eikä mikään sitoutuminen velvoita enempään. Se on pelottava sana: kun sen on sanonut, sitä ei voi perua, ottaa takaisin, vaientaa. Joko rakastaa, tai pettää rakkauden, ja samalla itsensä. Mutta on olemassa rasia, johon ei ole muuta avainta kuin tuo pieni sana. Ellei sitä uskalla sanoa ääneen, monta kertaa, ei koskaan saa tietää mikä rasian sisällä uinuu.
Ettäkö maailman muuttaminen muka on vaikeaa? Ei se ole. Ei siihen tarvita kuin kolme pientä sanaa. Ja ymmärrys ja rohkeus lausua ne joka päivä ääneen.

~Tommy Tabermann