IRC-Galleria

Pitäisikö minunkin olla tunteeton? Katsoa sinua ilman katsetta, kulkea kadulla leijumatta paria metriä muita ylempänä. Sekö tekisi minut vahvaksi?

Ennen luulin selviäväni juoksemalla karkuun ikävääni, mutta juoksinkin vain pakoon itseäni. En enää pysty siihen. Minusta tuli samanlainen kuin teistä, jotka unohdatte ikävänne kaappikomeroon tai tyhjän lasin pohjalle.
Yhden asian vain tahdon sanoa: ei mikään ollut minullekaan helppoa. Jos vain ylpeydeltäni näyttäisin oikeat tunteeni, saisinko sinut takaisin?


En tiedä kauanko aion odottaa muka sitä oikeaa tunnelmaa, joka saa sinut näkemään minunkin läpi. En usko, että sitä on olemassakaan. En tahdo ääneen sanoa, että en uskalla näyttää tunteita. Kenellekään.

Yhden asian vain tahdon sanoa: ei mikään ollut minullekaan helppoa. Jos vain ylpeydeltäni näyttäisin oikeat tunteeni, saisinko sinut takaisin?

Katselen sinua, kaukaa.
Olet vain unelmaa.
Unelmaa vaikka olet käteni
ulottuvilla.
Nyt olet sylissäni,
hyväilen sinua,
sinä hymyillet
ujosti.
Olen aina pitänyt ujoista pojista.
Ääntelet hellästi,
otat minut syliisi,
upotat vahvat sormesi
hiuksiini.
Ja minä upotan käteni
tumman ruskeisiin
ja pörröisiin hiuksiisi.
Suutelet minua,
vastaan suudelmaasi.
Haluan lisää,
aina vain lisää.
Shh,
ääntelen hiljaa nimeäsi.
Rakastelen ihan hiljaa
ruskettunutta kroppaasi.

Minä odotin sinua
antaakseni anteeksi
sinä jäit omalle puolellesi,
rakastat minua sitten myöhemmin

Minä luulin paljon
ja sitten sain yllättyä,
sun ei ollutkaan aika pysähtyä
milloin olinkaan viimeksi oikeassa

Kaiken mitä elämässäni omistin,
taisin tänään kadottaa.
Sua rakastin silloin, olit mulle elämä.
Nyt tiedän, ettei huominen koita mulle enää koskaan.
Ei ole uutta aamua, uutta päivää.
Ei hetkeä, jolloin en sua kaipaa.

Kauniit hetket,
ne valuvat kyyneleinä maahan,
räsähtävät palasiksi.
Lupauksesi, ne olivatkin vain valhetta,
sitä en vain pysty uskomaan.

Mun on pakko päästä jatkaan.
Löytää uusi elämä, uusi auringonnousu.
Uusi käsi josta pitää kiinni,
uusi sydän, joka ei vuoda verta.

Mutta tiedän, olen kuollut vielä pitkän aikaa

Kun kerroit,
että et osaa suhteita.
Tuntui,
että tarkoitit: "en tahdo sinua"
Kyyneleet tulivat jostain kaukaa.
Ei niiden kuulunut valua pitkin poskiani,
ei niin, että sinä näet.
Ne vain tulivat muistuttamaan,
kuinka taas kerran sain pettyä itseeni.
Kuinka taas kerran sain tuntea itseni vastenmieliseksi,
tunsin itseni idiootiksi.
En vain voi sille mitään,
Tahtoisin niin löytää ihmisen vierelleni.
Itkiessä tajusin,
että tahdoin juuri sinut.
En ketä vain,
sinut. Juuri sinut.
Oloani ei helpottanut halauksesi,
ei tuntunut yhtään paremmalta päästää irti,
ei sen jälkeen kun tiukensit otettasi ympärilläni.
Suudelmasikin olivat niin pehmeitä.
Teit hetkestä niin kauniin,
se lasin kaunis hetki ikuistui sydämeeni.
Mutta se lasi samalla hajoitti sen, sydämeni.
Suutelit kyyneleet poskiltani,
teit hetkestä satumaisen kauniin.
Ja vaikka kuinka sanot olevasi paha,
niin voin helpottuneena tietää,
että et ole.
Olet jotain parempaa kuin moni muu.
Sillä pahat ihmiset eivät välitä tuolla tavoin.
Eivät pahat ihmiset pyydä anteeksi.
Mutta onneksi olit hyvä,
tiesin, että aika ei mennyt hukkaan.
Nyt vain pelkään näkeväni sinut,
sinun kasvosi huulesi.
En osaa suhtautua itseeni,
jos tunnen jotain.
En vain voi sille mitään,
että sinä sait minut haluamaan sinua
enemmän kuin yön ajaksi.
Sait minut haluamaan sinut minun elämääni.
En ole hajalla vain takiasi,
olen rikki kaikesta.
Kaikesta siitä,
mitä maailma voi vastaan tuoda.
Mutta olen kipeä siitä,
että en saa sinua niitä kanssani kohtaamaan.
Ehkä liian suuria sanoja,
niin pienestä ajasta.
Joskus sitä vain tuntuu niin helpolta olla.
Niin, siltä minusta kanssasi tuntui,
tuntui helpolta nauraa,
helpolta itkeä.
Vihdoinkin tuntui helpolta
olla oma itsensä.
Mutta et osaa sitoutua,
tahdon uskoa sen olevan totta.
Ehkä huomenna en enää muista sinua.
-vaikka en tahdo unohtaakaan.