IRC-Galleria

Suuri jahti halkoi aaltoja kiihtyvällä nopeudella. Ilma sen ympärillä väreili kuumuudesta, mutta jahdin kannella seisovia tuuli vilvoitti ihanasti. Oltiin päiväntasaajan tietämillä Atlantin valtameressä matkalla kohti Kuubaa. Kestäisi vielä muutaman tunnin ennen kuin päästäisiin perille. Lähellä ei ollut muita ihmisiä, vain loputtomiin merta, kevyesti lainehtivaa merta.
Pitkä ja vahvarakenteinen mies seisoi kannella. Hänen pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa, vahvapiirteiset kasvot kääntyivät tuulta vasten, hailakanvihreät silmät tarkastelivat merta jahdin ympärillä. Jo kasvonpiirteistä tunnisti hänet saksalaiseksi. Ei turhaan Ulf Fitz ollut Amerikassa pelätty mies, hänen rikosluettelonsa oli pitkä ja sitä oli kartutettu monissa maissa. Hän oli pelottavan fiksu ja taitava organisoija, eivätkä ihmishenget häntä paljon painaneet. Hän oli järjestelmällinen ja rohkea, mutta ei ottanut turhia riskejä. Hänellä ei tuntunut olevan ketään vihollista, jota vastaan hän olisi järjestelmällisesti hyökkäillyt. Tästä oli vedetty johtopäätöksiä, että hän toimi ennemminkin rahasta.
Fitz oli ehkä kolmenkymmenen tietämillä, mutta vaikutti helposti nuoremmalta pitkine, vaaleine hiuksineen, nahkarotseineen ja lököttävine farkkuineen.
Fitz käveli levottomasti jahdin päästä toiseen. Suuri operaatio oli aluillaan, eikä hän tiennyt mielestään tarpeeksi, jotta olisi voinut hoitaa homman perusteellisesti. Hän oli vaatimalla vaatinut, että hänelle kerrottaisiin enemmän, mutta toinen oli vain sanonut, että hänen saamiensa tietojen piti riittää, muuten häntä ei voitaisi ottaa mukaan. Fitzin oli ollut pakko niellä ylpeytensä, sillä tarpeeksi suuri palkkio houkutteli häntä kovasti. Niin hän seisoi nyt siinä, missä seisoi ja ensimmäistä kertaa elämässään oli epävarma tapauksen onnistumisesta.
Laivalle Fitz oli värvännyt miehiä niin monesta maailmankolkasta, että jos tarkoitus olisi ollut rauhanomaisempi ja miehistö pysynyt rauhallisena koko matkan, olisi hänelle varmasti myönnetty Nobelin rauhanpalkinto.
Laivalla oli pari juutalaista, Fitzin saksalainen veli, norjalainen, kolme venäläistä, entisiä kommunistien kannattajia, arabi ja eteläamerikkalaiset veljekset. Ja kaikilla oli sama tuntematon päämäärä. Kaikki luottivat Fitzin taitoihin. Lisäksi laivalla oli kolme koiraa, kaksi saksanpaimenkoiraa ja dopermanni. Ne olivat kaikki saaneet poliisikoirakoulutuksen ja olivat mukana turvallisuussyistä.
Fitz etsi veljensä Rolf Fitzin käsiinsä. He olivat identtiset kaksoset, edelleenkin täysin samannäköiset lukuun ottamatta sitä, että Ulfilla oli pitkät ja Rolfilla lyhyet hiukset. He olivat tehneet yhdessä monia onnistuneita "operaatioita", kuten he itse rikollisia toimiaan nimittivät. Ne olivat aina hyvin suunniteltuja ja taitavasti lavastettuja, niin, ettei niiden todellinen luonne päässyt esiin. Salaisenpalvelun profiloijat olivat jo kauan yrittäneet saada heidän luonteestaan selvää, mutta se ei ollut millään onnistunut. Kukaan ei saanut veljeksistä selvää. He olivat korkeasti koulutettuja, molemmat olivat lukeneet oikeustieteellisessä ja valmistuneet juristeiksi. Jo silloin heidän toimensa olivat sijoittuneet lain harmaille osille. He osasivat käyttää lakia sitä itseään vastaan.
"Onko kaikki okay?" Ulf kysyi. Rolf ravisti päätään. "Enpä usko." Hän tokaisi tyytymättömänä, "Mikään ei ole selvää. Emme tiedä tarpeeksi." Ulf nyökkäsi: "Emme tiedäkään. Meidän pitäisi ottaa selvää."
Laiva ui yhä vääjäämättä kohti Kuuban rantoja. Sekä Ulf että Rolf seisoivat laivan keulassa ja tarkastelivat rantoja kaukoputkella. Mitään poikkeavaa ei näkynyt, ja satamassa, johon he suunnistivat, oli sovittu Jaguar niminen alus. Se oli kaunis, punamustaksi maalattu urheilullinen moottorivene, jonka oli määrä kuljettaa "tuliaiset" pois jahdista. Rannalla heitä odottaisi Peterson niminen mies, joka hoitaisi kuljetukset.
"Oletko tavannut Fian?" Ulf kysäisi äkkiä. Rolf nyökkäsi. "Joo, Fia oli samassa lentokoneessa, kun tulin tänne. Hän oli kärsimätön, kun kone oli myöhässä. Sillä oli kiire jonnekin."
Jahti lähestyi rannikkoa hiljentäen samalla vauhtiaan. Ulf ei kaikesta huolimatta voinut olla ihailematta Kuuban rantojen kauneutta. Suuret palmut varjostivat maata auringon kuumilta säteiltä, rannat näyttivät luonnottoman hiljaisilta. Kunpa vain pääsisimme käymään Havannassa, Ulf ajatteli, mutta tiesi sen olevan mahdotonta matkan asettamissa puitteissa. Hän olisi lähtenyt uimaan haiden seassa vertavuotavana ja se tietäisi takulla kuolemaa. Ulfissa, ja totta kai silloin myös Rolfissa, piili kauneudenpalvoja ja taiteilija. Se ei vain kovinkaan usein päässyt näkyviin.
Jahti lipui rantaan ja Ulf hyppäsi ketterästi laiturille. Vieressä keinui Jaguar, ja rannalta lähestyi tummaihoinen, valkoiseen t-paitaan ja kauhtuneisiin farkkuihin pukeutunut mies. Ulf kätteli häntä ja mies esittäytyi Petersoniksi. Ulf aavisteli, ettei se ollut miehen oikea nimi, mutta jätti asian sikseen. Jos "pomo" sanoi, että hän olisi Peterson, niin hän myös olisi. Olisi turhaa vaivata päätään sellaisella asialla.
Peterson käveli hiukan ontuen, Rolf pani sen heti merkille. Se ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän miestä.
Miehet kantoivat nopeasti painavat laatikot jahdista moottoriveneeseen. Niitä oli kaikkiaan yksitoista, ja ne painoivat jokainen ainakin viisikymmentä kiloa.
Peterson heilautti kättään hyvästiksi, käynnisti moottoriveneen ja katosi joelle.
Ulf ja Rolf eivät jääneet katselemaan perään, miksi olisivatkaan. He eivät tienneet, minne laatikot päätyisivät, eivätkä he olleet edes aivan varmoja niiden sisällöstä. Se kuului "pomon" suunnitelmiin, ja se oli vain hyväksyttävä. Raha kuitenkin kulkisi, siitä he olivat varmoja, sillä muuten saattaisi käydä niin, että he kertoilisivat eriskummallisia juttuja maailmaa valloittavasta miehestä. Hänellä ei olisi varaa olla maksamatta.

Sinä syksynä minussa heräsi tavallista suurempi kaipuu. Joka vuosi se oli tullut ja joka vuosi lähtenytkin talven myötä pois. Joskus olin tehnyt pieniä matkojakin, salaisia seikkailuitani tuntemattomaan. Aina olin ennen talven tuloa palannut ja kertonut tarinoita vuorista ja villipedoista huolestuneille vanhemmilleni. Kukaan kylässä ei tiennyt salaisuudestani, eikä ollut tarpeenkaan tietää. Minä osasin huolehtia omat retkeni, ja he huolehtivat omansa, mikäli heillä sellaisia oli.
Talvet ja keväät ja kesät minä asuin kylässä niin kuin kaikki muutkin, enkä edes tahtonut muualle. Hoidin omat asiani, autoin äitiä ja pikkusisaria, joskus lähdin miesten kanssa metsällekin. Eiväthän he yleensä tyttöjä ottaneet mukaan, mutta minä olinkin poikkeustapaus. Osasin ampua lujaa ja tarkasti, vaikeista paikoista ja rohkeasti. Pärjäsin niillä retkillä ja minut otettiin aina uudestaan mukaan.
Ruuanlaitosta en välittänyt, enkä ompelemisestakaan, vaikka äiti tapasikin sanoa, etten ikinä saisi miestä, ellen ryhtyisi opettelemaan. Minua se ei haitannut. Pyydystin villihevosia ja kesytin niitä poikien kanssa, ratsastin kilpaa preerialla ja kiipesin korkeimmalle puuhun.

~ ~ ~

Kaksi päivää ja kaksi yötä, mukaanlukien se yö, jona läksin matkaan, ratsastin yksinäni kohti itää. Se seutu, jonka läpi kuljin, oli karua erämaata. Maa oli hiekkaa ja taivas loisti pilvettomän sinisenä. Edessäni ei ollut vuoria eikä unelmia, ainoastaan kuiva preeria levittäytyi silmänkantamattomiin. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia, kippuraisia puita ja pensaita, joista lehdet olivat kesän aikana kuolleet pois. Ehkä talvi ja sateet saisivat ne jälleen heräämään eloon.
Yöllä hiekka oli kylmää ja tuuli puhalsi kovana. Tähdet tuikkivat karttana taivaalla ja uusi kuu loisti kapeana hopeisena viiruna horisonsissa.
Kolmantena aamuna, auringon noustessa kaukaa idästä ja herättäessä minut lämpimästi tervehtivillä säteillään, tapasin ensimmäiset paimenet. Olin juuri taitellut huovat takaisin ratsuni selkään ja valmistautunut jatkamaan matkaani, kun kolmen hevosen tasainen ravi nosti lähestyvän pölypilven pohjoiseen. Jäin odottamaan seuraa.

~ ~ ~

Viimeisenä iltana pysähdyimme vuorten juurelle ja teimme viimeisen nuotion. Viimeisen kerran silitimme valkoisen orini pehmeää turpaa ja annoimme sen juoda leileistämme. Sitten lähetimme orin matkaan, ja tiesimme, ettei se enää palaisi. Sinä yönä keräsimme voimia toisistamme, ja aamulla olimme valmiit.
Kivet olivat teräviä, rinne jyrkkä ja maa kova, mutta me kiipesimme.
Ilma viileni, tuuli muuttui yhä kylmemmäksi ja etäällä häämöttävä viimeinen nuotiomme pienemmäksi.
Ja me väsyimme ja käperryimme mustan kiven taakse suojaan. Makasimme hiljaa ja tunsin kaipuun huutavan rinnassani. Tuuli tuiversi, ja kojoottien äänet muuttuivat susien kiljahduksiksi.
Lumi oli syvää ja ylsi polviin saakka. Vesi valui poskia pitkin ja tippui suolaisena suuhun.
Siellä me eksyimme toisistamme. Huusin Mirjamia, mutta en kuullut hänen ääntään enää. Harhailin rinnettä ristiin rastiin, enkä enää tiennyt kumpaan suuntaan se laski ja kumpaan nousi. Kiljuin ja huusin ja itkin. Tunsin toivottomuuden ja kylmyyden, joka hiipi hiljaa varpaista ja sormenpäistä syvemmälle kehooni. Hiljalleen se tavoitti yksinäisen sydämeni.
Kaaduin.
Veri valui kasvoiltani suuhuni. Tunsin sen imelän, tutun maun kielelläni. Raahauduin eteenpäin, mutta en tiennyt suuntaa. Kyyneleet olivat loppuneet, silmät kuivuivat pimeässä.

~ ~ ~

Ja sitten astuimme tyhjyyteen. Maa vajosi allamme, ja hetken aikaa me lensimme toisiimme takertuneina.

Joku päivä se minunkin
Enkelini herää <== se heräs jo, mut meni takas nukkuun ko tääl oli nii vittumaista!
Ja katsoo sinua silmiin
Ei tahdo satuttaa

Joku päivä se lennättää
Sitä pientä leijaa
Äiti opetti tekemään <=== what a hell???
Aika kunnioittaa

Ja kerran siitä leijasta
Kasvaa sille siivet
Silloin se osaa halata <== toivottavasti joskus... :/
Ja tavoittaa tähdet

silloin hän päätti, että tulisi viettämään verstashuoneessa koko lopun elämänsä, hyljättynä ja yksinäisenä...!

- Siellä on edelleen satujen ja nuotiotulten aika, Joonatan sanoi. - Sinä varmasti pidät siitä.

Juuri Nangijalasta tulivat kaikki sadut, hän sanoi, sillä siellähän kaikki semmoinen tapahtui, ja jos sinne pääsi, niin sai seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin, sanoi Joonatan.

koita hyväksyä
en osaa käyttäytyä
...
olen idiootti
;P

Lumi sataa maahan. Armahtavalla valkeudellaan se peittää syksyn harmaan alastomuuden. Häikäisevällä puhtaudellaan se sokaisee kurjuuteen tottuneet silmät. Hetken aikaa se hohtaa tahrattomuuttaan muistuttaen maailmaa jostain kauniimmasta. Hetken aikaa timantit loistavat hangilla huutaen ihmisiltä armoa. Silloin kaikki on kaunista ja rauhallista. Hetkeksi maailma pysähtyy ja jää ihmettelemään ihmettä, jonka lumi mukanaan tuo.

Mutta lumenkin puhtaus tahrataan. Valkoiset timantit muuttuvat harmaiksi ja enkelit haihtuvat takaisin taivaaseen. Harmaus valahtaa jälleen peitteenä maailman ylle. Pimeys vedetään sälekaihtimina ikkunoille ja lumienkelit suljetaan omaan valtakuntaansa. Vain märkä lumi ja kyyneleet jäävät.

Kaikki enkelit eivät silloin lennäkään taivaaseen. Valkoiset pitsisiivet eivät aina kannakaan takaisin. Jääprinsessat jäävät tanssimaan. Minä tiedän sen. Vaikka kaikki haluaisivat takaisin. Minne takaisin, voisi kysyä. Minä en tiedä. Tiedottomuuden ja ajattomuuden rajamaille, sinne missä ei ole kyyneleitä, ei mitään, sinne lumienkelit lentävät kaikki lopulta. Tyhjyyteen ilman ainoaakaan sanaa. Kylmyyteen ilman ainoaakaan tunnetta. Mutta toiset tanssivat pidempään kuin toiset. Toisten sanattomat huudot kaikuvat maailmassa sen harmauden keskellä.

Kaikki haluaisivat jäädä. Jäädä mailman huutamaan. Mutta vain harvojen annetaan jäädä tänne. Niiden jotka kestävät kauimmin, niiden jotka eivät sula helposti. Joiden sydän on kovinta jäätä ja siivet kauneimmat, niiden annetaan jäädä. Vaikka kauneus ei aina olekaan vahvuutta. Lumienkelitkin ovat vain lumienkeleitä.

Joskus joku sulaa tänne. Hajoaa lämpimään syliin ja uskoo ihmisten rakkauteen. Joskus joku lähtee tavoittelemaan onnea ja rauhaa ihmisten keinoin.

Mutta rakkautta ei voi ostaa rahalla eikä kauneudellakaan. Hintana on oma sielu.

Toisinaan joku lentää pois, sinne tyhjyyden ja tiedottomuuden valtakuntaan. Sinne missä ei tarvitse tuntea mitään. Mutta mistä he lopulta tietävät, mitä siellä on. Minä en uskalla…

Minä lensin kauniina maahan. Loistin timanttina hangella kilpaa muiden timanttien kanssa. Mutta toiset lensivät pois, eivätkä minun pitsisiipeni kantaneetkaan minua. Ne olivat liian kauniit. Jäin yksin harmaiden peikkojen keskelle, yksin kauniine siipineni, joista ei ollut mitään iloa minulle. Olisin mielummin ottanut vähän rumemmat, mutta vahvat siivet, joilla olisin voinut lentää pois.

Mutta minä jäin.

Kuljin hiljaa pitkin katuja, tanssin balladeja puutarhoissa ja keinuin tuulessa kuvitellen osaavani lentää. Säihkyin yksinäni pihakoivuissa ja seurasin ihmisten elämää.

Se oli harmaata ja ikävää. Vain lapset osasivat nauraa. Vain lapset osasivat leikkiä.

Matkustin bussilla ihmisten mukana. Katselin kiireisiä ja kireitä ilmeitä. Salkkua kantavia miehiä. Ikkunasta ulos tuijottavia naisia. Väsyneitä koululaisia. Elämäänsä tympääntyneitä vanhuksia. Katselin sameita silmiä. Miksi syksyn apeus oli palannut, vaikka lumi oli jo maassa ja tähdet leikkivät taivaalla? Miksi ihmiset sulkivat talven turruttavan kylmyyden ulos kääriytyen paksuihin talvivaatteisiin?

Minä opin rakastamaan busseja. Opin rakastamaan ihmisiäkin. Omalla ironisella tavallaan he olivat kuitenkin oikeassa. Opin katselemaan heitä ja heidän silmiään. Kaiken värisiä silmiä. Kaiken ikäisiä ihmisiä. Kaikilla kuitenkin niin samanlainen katse.

Mitä noiden silmien taakse kätkeytyy? Mitä noiden katseiden taakse piiloutuu?

Välillä minäkin haluaisin olla ihminen. Haluaisin olla kiireinen ja kireä ihminen, jonka ei tarvitse ajatella muuta kuin perhettään ja työhuoliaan ja sitä, mitä ostaa lapsille joululahjaksi. Minä vihaan näitä minun siipiäni. Pitsisiipiä, joilla ei voi lentää minnekään. Ne ovat kauniit, mutta kauniskaan ei ole aina kaunista.

Mitä minä olen? Enkelikö, joka ei enää osaa lentää takaisin taivaaseen? Vai olenko sittenkin ihminen, jolla on siivet? Vai onko tärkeää ollenkaan, olenko ihminen vai enkeli vai kumpikaan? Eikö ole tärkeää, mitä minä olen? Olen ihmisten maailmassa, mutta he eivät näe minua. Kuulun enkelten maahan, mutta en pääse sinne. Onko sittenkään tärkeää, missä minä olen?

Miten minä saisin kauneimmasta kauniinpaa ja kaikista jäisimmästä jäisenpää? Miten voisin tappaa tunteet joita ei ole?

Seison ulkona lumisateessa. Olen osa sitä. Lastenrattaita pukkaava nuori nainen. Vihaisesti haukkuva koira. Kadun yli juokseva lapsi…

Minä pyrähdän juoksuun. Ihmiset eivät tunne kuinka siipeni hipaisevat heidän kasvojaan. Autoilijat eivät näe kuinka läheltä autojen editse kipaisen. Minä en tunne tuulta kasvoillani enkä jäistä tietä jalkojeni alla. Minä lennän! Lennän pois, laukkaan yli jäisen järven, tanssin hali tähtitaivaa ja olen poissa. Olen poissa, niin kaukana poissa, ettei kukaan voi minua tavoittaa.

Ja pilvien harjalta katselen itseäni ja hentoja pitsisiipiäni, joilla en ikinä oppinut lentämään.

Pieni, vanha koira katselee minua suurilla, suklaanruskeilla silmillään. Niiden katseessa on väsynyttä iloa. Jostain kaukaa vanhuuden lävitse pilkahtaa nuoruuden toivo. Se on sellainen toivo omasta perheestä, isännästä, joka kävisi lenkillä ja emännästä, joka harjaisi turkkia. Se toivo on jo miltei sammunut, mutta elää silti pienenä liekkinä vanhoissa silmissä.
Muistan kuinka näin Jerrin ensimmäistä kertaa. Muistan sen pienenä pentuna kymmenen vuotta sitten. Muistan nuo samat lumoavat silmät, jotka silloin olivat vielä täynnä riehakasta iloa ja kostean kuonon, joka oli valmis tutkimaan jokaisen nurkan, kolon ja pimeän käytävän. Seikkailunhaluisina taaperoina juoksentelimme yhdessä halki takapihaltamme alkaneen valtavan, synkän metsän. Silloin me elimme onnellisina.
Korkojen kopina havahduttaa minut muistelmistani.
- Voi koira parkaa, nainen säälittelee.
- Kuinka niin?
- Sehän on jo vanha ja raihnainen, turkkikin on jo menettänyt kiiltonsa.
- Onhan se vanhaÂ…
- Eikö olisi armeliaampaa lopettaa se?
- Jerrikö? Ei ikinä!
- Tunnetko sen? Voi raukkaa, niin paljon on joutunut kokemaanÂ….
- Tunnen… Leikimme pieninä yhdessä.
Katselen kalliisiin merkkivaatteisiin pukeutunutta naista, ja käännän sitten katseeni Jerrin älykkäisiin silmiin. Ei, Jerriä ei lopetettaisi. Ei nyt, kun vuosien etsinnän jälkeen olen vihdoin löytänyt hänet. En päästäisi häntä käsistäni. Kuolema ei voisi olla hänelle armeliaampi. Jerri voisi elää vielä vuosia, ja minä voisin hoitaa häntä.
Kiedon käteni Jerrin kaulaan. Kuiskailen hiljaa kauniita sanoja hänen korvaansa. Ne ovat sanoja elämästä. Nainen polvistuu viereeni ja laskee kätensä olalleni.
- Hän on hyvä koira, nainen kuiskaa
- Mutta hän kärsii ja kuolee pian. Hänellä on kasvain keuhkoissaan.
Katson surullisiin silmiin. Aistin niiden katseesta kuoleman. Tunnen Jerrin tietävän ja hyväksyvän sen. Hän hyväksyy sen paremmin kuin minä. Tunnen kyynelten valuvan poskilleni, mutta en nosta kättäni pyyhkimään niitä pois. Halaan Jerriä ja upotan vuosien kaipuun pehmeään turkkiin.