Minä olen kyllästynyt lukemaan yhä uudestaan samoja vanhoja lauseita, niitä, joita on aina kirjoitettu, olen kyllästynyt löytämään samanlaisista tarinoista samanlaisia ajatuksia, sellaisia, joita kaikki pitävät kauniina ja uusina, mutta todellisuudessa ne ovat vain harmaita ja vähäpätöisiä, sillä ne ovat jo muuttuneet merkityksettömiksi. En jaksaisi samoja tylsiä sanoja, en jatkuvasti toistuvia kielikuvia, en tyhjyyttä, joka niihin kätkeytyy, ja mietin, voisiko kukaan kääntää tuota tyhjyyttä nurin, kääntää niin kauan, että löytäisi jotain uutta, jotain tuultakin keveämpää, ajatuksia kirkkaampaa, tunteita voimakkaampaa. Ja minä tiedän, että kaiken takana on aivan välttämättä oltava jotain, mutta se on jo niin todellista ja täydellistä, etteivät sanat yllä sinne.
Tämä hulluus saa minut nauramaan, kun makaan sängylläni ja tuijotan päiväpeitteen harmaita kuvioita, kun katson sälekaihdinten lävitse pihalle ja siellä sataa jäätä, vaikka äsken oli kesä, kun kuuntelen elämän ääniä jostain kaukaisuudesta, ja minusta tuntuu, että liu'un pois, että maailma ympärilläni muuttuu sumuiseksi ja mitättmäksi, etten enää saa siitä otetta, että menetän jotain hyvin tärkeää, mutten osaa hahmottaa sitä enkä sitäkään, mitä todellisuudessa menetän, koska oikeastaan tahdonkin menettää sen.
Ja sitten, kun olen menettänyt kaiken, eikä minulla ole enää mitään, kun olen vain itse jäljellä, enkä oikein ole varma itsestänikään, minä itken tyhjiä kyyneliä ja katselen sumua, ja äkkiä se alkaa seljetä, kaikki tuo kumma haahuilu ympäriinsä loppuu, ja minusta tuntuu, että olen tarttunut johonkin, tai ehkä ennemminkin jokin on tarttunut minuun, ja tuo jokin on hyvin tärkeää. Minä ehkä näen kaiken hyvin erillä tavalla kuin olisi hyvää tai oikein, minä ehkä olen aina ymmärtänyt tämän niin väärin, enkä saa enää kiinni mitään muuta kuin sen, mitä minulla jo on. Ja tyyny on jo aivan märkä, mutta sillä ei ole väliä, ennemmin on merkitystä sillä, ettei kukaan kuule, ettei kukaan katsele, ja että kaikki on niin kamalan yksinäistä ja pimeää. Sitten minä jälleen hymyilen kaikille, eikä kukaan näe, tai ainakin minä luulen niin, enkä pidä siitä, sillä totuushan on, että jonkun täytyisi nähdä, koska niin vain on, jonkun pitää piileksiä ja toisen nähdä, mutta on vaikeaa tietää, milloin on sopivaa nähdä mitäkin, ja milloin on hyvä piileksiä, ja milloin on aika lopettaa. Sitäkään minä en osaa, enkä tiedä, minkä vuoksi, koska se on niin käsittämättmän yksinkertaista.
Minä en kuitenkaan tarvitse muuta, olen vain hiljaa ja odotan, niinhän minulle on aina sanottu. Ja tietenkin syytän kaikesta itseäni, sillä niinkin on hyvä tehdä, se on oikein ja kaunista, eikä tuota vääryyttä kenellekään, paitsi tietenkin itselleni, mutta itselleenhän saakin tehdä mitä tahtoo, sehän ei ole kiellettyä, jos ei vain mene niin pitkälle, että aiheuttaisi huolta ja häpeää toisille. Sekin on joskus vaikeaa tietää, missä menee se raja, kuinka paljon saa itselleen tehdä ja mikä taas on kiellettyä. Mutta kiellettyähän onkin vain se, minkä itse itseltään kieltää, sillä kaikki muu on sallittua ja mahdollista toteuttaa tai kuinka vain. Sen vuoksi minä en kielläkään mitään, ainakaan itseltäni, sen vuoksi minä tahdon olla vapaa, ja juuri tuossa pyrkimyksessäni vangitsen itseni yhä tiukemmin omilla kahleillani, vapauden kahleilla, eikä siinä olekaan mitään järkeä, mutta elämässä harvoin on.