Sainpa taas ajattelemisen aihetta, kun katsoimme video- ja verkkotaiteen tunnilla Voimala -jakson, jossa pohdittiin ja keskusteltiin siitä, miten digimaailma vaikuttaa ihmisiin.
Hyviä puolia verkkoyhteisöissä on ainakin se, että syrjäytyneet ja ujot ihmiset löytävät ympärilleen verkoston, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan vapaasti. Netin kautta voi huoletta olla oma itsensä, jos todelliset sosiaaliset kanssakäymiset ahdistavat. Näin saa kerättyä itselleen arvostusta ja mahdollisesti kohottaa itsetuntoaan.
Toisaalta yhteisöt, kuten esimerkiksi Facebook, voivat aiheuttaa riippuvuutta. Tutkitusti vakavaa nettiriippuvuutta potevat 3 - 4 % kun taas jonkinlaista riippuvuutta 14 % suomalaisista. Riippuvuus vie aikaa niin sanotulta todelliselta elämältä, mikä on huolestuttavaa (pakko lukea, pakko viestittää). Ihmisen elämän ei tulisi olla netissä vaan fyysisessä kanssakäymisessä ja tekemisessä. Facebookissa on helppo pitää yhteyttä ystäviin ja tuttuihin ympäri maailmaa (mikä on ajatuksena loistava), mutta tuntuu että se on riistäytynyt käsistä. Ihmiset taistelevat keskenään siitä, kenellä on eniten ”ystäviä”. Nämä ”ystävät” saattavat olla sellaisia joita ei edes henkilökohtaisesti tunne, vaan jotka toisin sanoen ovat vain seuraajia. He seuraavat elämääsi tai tahtoisivat olla osa sitä, tai kenties vain kartuttavat kaverilistaansa. Vaikka henkilöllä olisikin 500 kaveria, se ei tarkoita että noille kaikille olisi todellisuudessa aikaa. Henkilöt, jotka tiedottavat elämästään tai tapahtumistaan Facebookissa, eivät välttämättä jaksa tehdä sitä enää muualla. Nykyään esimerkiksi sähköposti alkaa olla menneen talven lumia, sillä se ei ole reaaliaikainen. Facebookissa ne henkilöt, jotka siellä ovat saavat nopeasti ja helposti tiedon, jonka haluat välittää, mutta ne jotka eivät ole, saattavat jäädä tiedosta paitsi jos muita keinoja ei käytetä.
Yksi elävä esimerkki kaveripiiristäni: Luokkakaverini aikoi onnitella ystäväänsä syntymäpäivän kunniaksi soittamalla hänelle, mutta laiskistui ja päätti vaihtaa onnittelumuotoa. Hän ajatteli onnitella ystäväänsä Facebookissa, kun tämä olisi onlinessa. Helppoa ja nopeaa.
Eikö ole huolestuttavaa? Katoaako kaikki inhimillinen kanssakäyminen kokonaan bittien joukkoon vain sen vuoksi, että se on nopeaa ja helppoa? Miten käy halauksen, toisen ihmisen tuoksun, äänen tai kosketuksen? Elämme lumetodellisuudessa, jossa tarkkailemme toisiamme, ilman että oikeasti elämme. Meillä on vain illuusio läsnäolosta. Itse olen kokenut lievää syrjäytymistä siitä, etten ole esimerkiksi Facebookissa. Suurin osa tuttavistani on siellä, ja siellä toisilleen viestitellen, en välttämättä tiedä heidän elämästään juuri mitään, varsinkaan silloin jos satun olemaan ryhmässä, jossa muut puhujat käyttävät Facebookia.
Nykyään nettikeskustelut ovat todella yleisiä ja yhä nuoremmat niitä käyttävät. Tämän myötä nonverbaali viestintä, mikä on todella tärkeää kokonaisuuden hahmottamiseksi puheesta, kokee inflaation. Eivät hymiöt koskaan korvaa todellisia ilmeitä. On tutkittu, että nuoret, jotka ovat alkaneet käyttää netin tuomia mahdollisuuksia hyvin nuorina, eivät välttämättä myöhemmin tunnista kasvojen nonverbaaleja viestejä, kuten epäluuloa tai ihmetystä.
Nettiympäristö on nopeatempoista: kaikki pitäisi saada nopeasti ja helposti. Varsinkaan nuoret käyttäjät eivät kyseenalaista netissä olevaa tietoa vaan ottavat sen automaattisesti totena. ”Tiedon asema on ylikorostunut. Olemme lisäksi sekoittaneet ymmärtämisen ja tiedon käsitteet keskenään. Tieto on ymmärtämisen prosessin lopputulos. Nykyään ei ole malttia elää ymmärtämisen prosessia vaan haluamme tiedon heti.” Nettiympäristö on hektistä, mutta todellisuus kuitenkin hidastempoista. Kaikki tunteet kuten suru, ihastuminen tai rakastuminen vievät aikaa ja niille pitäisikin antaa aikaa.
”Verkossa tapahtuvat lyhyet viestit kadottavat hiljalleen ihmiseltä jahkaamisen taidon, keskustelun ja hitaasti viisaaseen päätökseen tulemisen taidon.” Netissä kaikki tulee sanoa lyhyesti ja tehokkaasti, kyllä tai ei. Tämä kadottaa luovan ajattelun, ajatuksen virran ja inhimillisyyden.
Tietokonepelit ovat yhä useammin lasten tavallisin leikkimuoto. Nämä varmasti osaltaan auttavat lasten aivojen ja päättelykyvyn kehitystä, mutta ainainen tietokoneella istuminen tai peliohjaimen käsittely hidastaa motorista kehitystä. Toki pelit kuten Wii Fit, tuovat hyödyllisiä puolia esimerkiksi kuntoiluun, mutta kuntoilunkin pitäisi olla todellisessa elämässä tapahtuvaa eikä ruudun tuijottamista. Nykyään tuntuu, että yritetään kaikesta tietotekniikkaa hyödyntäen tehdä simulaattoreita, jotka tuntuvat ”ihan kuin tekisi oikeasti”. Miksi pitäisi olevinaan tehdä oikeasti, kun voi todellisuudessa nauttia siitä aivan oikeasti, aivan oikeassa maailmassa?
Varsinkin lasten tulisi tehdä käsillään paljon konkreettista tekemistä (kuten vaikka niiden antiikinaikaisten käpylehmien askarteleminen). Niissä lapsi saa konkreettisen onnistumisen tunteen ”minä osaan ja selviän” lisäksi tekemänsä käsinkosketeltavaksi, toisin kuin jonkin tietokonepelikentän läpäiseminen. Jossakin koulussa ehdotettiin lapsille tietokonetta aineen kirjoittamisen välineeksi, kun joillakin oli rumat tai epäselvät käsialat. Tämä tuhoaisi paitsi motoriikan kehittymistä myös oman persoonan ja minän kehittymistä. Yksilöt tunnistetaan muun muassa juuri käsialan perusteella, jos se otetaan pois, mitä inhimillistä meillä enää kohta on.
Kaiken tämän päätteeksi pitää sanoa, että tietokone kuuluu nyky-yhteiskuntaan, emmekä selviäisi ilman sitä. Se on tuonut mukanaan paljon hyviäkin ja elämää helpottavia puolia, kuten laskujen maksaminen netissä, yhteydenpito, viestintä, yhteisöllisyys, tiedonhaku ym., mutta tässäkin pätee vanha hyvä sanonta ”Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä”. Elämää ei tulisi helpottaa liikaa, jokaisen tulee elämässään tehdä inhimilliset virheet, jahkailla, saada tuntea ja koskettaa ja ennen kaikkea elää!
http://areena.yle.fi/toista?id=2238637
”Emme voi ratkaista tämän päivän ongelmia modernilla ajattelulla,
koska tämän päivän ongelmat ovat tulosta modernista ajattelusta”
- Albert Einstein -
