Tuskaa.. Surua.. Kyyneliä.. Ja silti olen sisältä tyhjä, kuin koliseva saavi. Joka päivä yritän täyttää tuota tyhjää saavia sisälläni, mutta kaikki yritykseni valuvat tyhjään kuin hiekka raapaleisten sormieni välistä. Hiekka josta lapsuuteni onnelisina kesinä rakensin hiekkaveistoksia, jotka esittivät perheeni jäseniä ja kahta hevostamme. Mihin katosi tuo ilon täyttämä perhe ja nuo rauhan vuodet? Miksen enää voi tuntea samaa riemua ja huolettomuutta kuin niinä kesinä? Enää en tunne kuin tyhjyyttä ja kylmää joka puristaa sisintäni liian kireäksi kiristetyn huivin (päässä) lailla. Kukaan ei kuule huutoani tyhjyydessä vaan se jää kaikumaan kuin strutsin tai hyenan yksinäinen huuto aavikolla... Olen kuin sitruunaperhonen enkä tiedä kuinka kauas siipeni enää kantavat! Miksi en ole enää se ritariperhonen äitini kotelossa?
oikeesti miks joidenkin ihmisten pitää haukkuu ja naljailla toisii? tänään koulussa kuulin kun jotkut muijat haukku mun hammasrautoja. teki mieli sanoo niille naljailijoille et eiks ne oo ennen nähny ihmistä jolla on hammasraudat! mut sit vaan kävelin pois.
joudun meneen tänään äidin kanssa kenkäkauppaan vaikka oon tosi pitkään koittanu välttää sitä :( tosi kurjaa kun vaan kolme vuotta vanhoista kengistä lähti nyt pohja lopullisesti irti ja nyt äiti pakottaa ostaan uudet.. vihaan kenkien ostamista!