Johonkin maailmanaikaan ilo oli iloa ja murhe murhetta, mut mitä pidemmälle tässä ehtii elelemään, sitä paremmin huomaa sen, että ilossa on aina vähän surua mukana ja surussa iloa.
Sillon kuolema oli kuolema ja elämä oli elämä, nykyään saattaa olla elävä kuollut tai kuollut elävä. Miks kaikki lapsuuden mustavalkoset ajatukset ei ookkaan enää niin mustavalkosia vaan kaikki on vähä vaaleempaa tai tummempaa harmaata?
Kuulemma keski-iässä tää vaan pahenee ja mummona ei oo enää sitäkään vähää.
Onks sillon enää syytä edes yrittää elää pitkään?
Onks ylipäätään järkevää tavotella pitkää ikää ja valiojugurttia?
Uusimmat blogimerkinnät
- naamakirja-galtsu-naamakirja-galtsu... 13.08.
- Mitä kirkkaammin aurinko paistaa, sitä sy... 19.01.
- Miksi? No Siksi. 18.01.
- Silmänräpäys 18.01.
- Ruma AnkanPoikanen 06.01.
- [Ei aihetta] 04.01.
- [Ei aihetta] 07.12.
- Miten se meni? 05.12.
- Voi kultapienet 01.12.
- [Ei aihetta] 25.11.