Entistä vahvempi, sinnikäs veri, virtaa mun suonis, en anna periks.
Eikä pysty nää demonit mua selättää enkä aijo niitä peläten elää tääl.
Siel mun sydän ammottaa tyhjyyttään,
enkä käsitä sitä miten ne ei välitä yhtään,
ja se pelotti eniten mut teki hyvää myöntää et olin ite mun pahin vihollinen.
Onneks mukan ollu paljon rakkaut ja tukee
ja jengii joka osas mun ajatuksii lukee.
Nyt riekalein kuteet ja kantapäät verillä,
läpi tuulen ja tuiskun nyt vihdoinkin peril.
Tää on se paikka mis mä pystyn ottaa rauhas,
sade on ohi pystyn vihdoinkin näkee kauas.
Mä en oo pahamies, mä oon hyvä,
vaik on särkyny monesti sydän.
Kuuntelen nii kuulen, oon hyväl tuulel,
ja kaikki tutut pidän ympärillä kunnes kuolen.
Elämää oppii arvostaa ku se kolhii,
suosta noustu liian, monii vuosii.
Mä en oo sinäänsä yllättyny,
kaikkeen oon koskenu mihin oon ylettyny,
ja virheist oppii et niit ei tehä toiste.