Muistan todella hyvin sen päivän, jolloin oli pimeää ja synkkää. Makasin velttona likaisella verivanan peittämällä kadulla. Vettä satoi suoraan naamaani vasten. Tunsin kuinka tuuli ruoski minua takaani, kuin rautainen ruoska joka löi uhriaan vilpittömän raivon vallassa. Tiesin, että tänään oli se päivä. Päivä jolloin minun olisi lähdettävä jonnekkin. Sinne missä saisin olla rauhassa, rauhassa tältä kaikelta. Ennen tätä tunnetta näin, kuinka äitini tumma veri valui pitkin kylmiä liukkaita katuja. Enkä voinut tehdä enään mitään, en edes pyytää anteeksi. Silloin tiesin että oli aivan liian myöhäistä..