IRC-Galleria

Eilen mietin, et onko elämä minkään arvosta, jos ei nää tai kuule. Jos en olis koskaan nähnyt kuinka sininen taivas on tai kuinka tähdet loistaa tai kuinka kaunista on talvisin ku hanki kimaltaa, ni olisko elämä mitään? Jos en ois koskaan kuullut musiikkia, tai mulle tärkeitten ihmisten ääniä tai naurua! On ihan kamalaa ajatella kuinka paljon sokeet ja kuurot menettää. Tai jos näkee elämästään ekat 10 vuotta ja sit sokeutuis ja ei sais nähdä koskaan miltä näyttää aikuisena, tai kuinka kaverit muuttuu. Mua ihan itkettää ku kirjotan tätä. Mä en tiedä kuinka joku selvii siitä. Mä osaan onneks nauttia pienistä asioista. Muistan yhen päivän, kuukausia sitten, ku kävelin pipun kaa, ku tuli yhtäkkii sellanen olo et voi hitsit täällä on kaunista. Katoin ympärilleni ja hymyilin, nauroin. Tai se yks päivä Marilla ku maattiin trampoliinilla ja katottiin tähtiä. Se oli aivan mielettömän ihanaa nähdä kuinka suuri avaruus on siinä silmien edessä. Tai sillon hymyilyttää ku kuulee vaikka oman ihastuksensa äänen, siitä tulee sellanen jännän ihana olo. Mut entäs jos ei koskaan kuulis sitä. Entä jos ei koskaan kuulis kavereitten naurua tai näkis niitten hymyä! Tai tuntis sitä jännää tunnetta, ku joku josta sä välität kattoo sua suoraan silmiin ja kertoo kuinka tärkee sä oot. Et vaikka oot pieni ihminen, merkitset sille enemmän ku mikään muu. Mieti jos et sais koskaan katsoo auringon laskua tai täysi kuuta. Joskus mä pistän kauniin ja hitaan kappaleen soimaan ja katon ulos. Sillon tulee just sellanen olo et voi ku on kaunista. Kattokaa peiliin ja hymyilkää! :) Siellä on jotain kaunista <3

mut onhan elämä elämää, vaikka ei näkis eikä kuulis. Sanotaan et jokainen elämä on ainutlaatuinen, mut onko sen sanoja koskaan ollut sokea?