Jo valo päivän
horisonttiin
painunut on,
sininen hetki valtaa
huoneen.
Kajastus hento kasvoillasi
viivähtää,
ennen kuin verhon sä
suljet,
kaksin jäämme pimeään.
Hiljaisuutta rikkomaan
aloita ei kumpikaan,
sanat solmuina suuhun jää,
osaisinpa selittää.
Sua vaikka tarvitsen,
katsettasi pakenen kuin
liekkiä polttavaa,
mut levottomaksi saat,
luotasi lähtis en
kuitenkaan.
Aavistus aamun takaa
ruudun
kurkistaa,
pakenen vielä alle peiton.
Uudelleen uneen vajoan,
sut siellä nään,
hämärän huoneen ja varjot
jotka jäävät elämään..